Kirjailija! Eikö kukaan arvioinut kirjaasi? Tässä kolme syytä

Kirjailija Laura Pollari kirjoitti taannoin julkisessa LinkedIn-päivityksessään, että kirjan markkinoiminen ”suomalaisille tuntuu samalta kuin pitchaisi jotain 200 miljoonan euron tuotantoa Hollywood-tuottajille”. Pollari kertoi tekemästään mainoskampanjasta, joka oli johtanut lähinnä hiljaisuuteen median ja vaikuttajien taholta – tosin joku oli tarjonnut näkyvyyttä muutaman tuhannen euron hinnalla. Miksi suomalainen media sitten on kirjailijalle niin vaikea portinvartija ohitettavaksi? Entisenä kulttuuritoimittajana ja nykyisenä median ja journalismin tutkijana en voinut vastustaa näin herkullista aihetta. Seuraavassa siis analyysi siitä, miksi suomalainen media arvioi ja käsittelee kirjoja ja kirjailijoita niin kuin se tekee.

(Alkuun vielä yksi huomio: vaikka tämän tekstin tarkoituksena on valottaa median toimintaa ja journalismin toimintalogiikkaa erityisesti kulttuurijournalismin ja kirjoista kirjoitettavien juttujen ja arvioiden näkökulmasta, yhdellä blogipostauksella ei ole mahdollisuutta purkaa koko ilmiötä atomeiksi. Se olisi kokonaisen väitöskirjan aihe.)


Lähdetään liikkeelle journalismin digitalisaatiosta. Kirjailijoista kirjoitettuja juttuja ja kirja-arvioita koskevat samat lainalaisuudet kuin muutakin journalistista sisältöä: viimeisten kahden vuosikymmenen aikana journalismi on käynyt läpi rankan taloudellisen kurimuksen, kun sisältöjä vietiin ensin ilmaiseksi verkkoon ja vasta sen jälkeen alettiin pohtia, mistä saadaan rahat niiden tuottamiseen. Sanomalehtien levikit on pienentyneet, eikä verkosta ole löytynyt printin tilaus- ja mainostuloille korvaajaa. Tämä taas on johtanut mediatalojen budjettien supistumiseen. Mediataloilla on siis nykyisellään vähemmän rahaa käytettävissä journalismin tuottamiseen kuin aiemmin, vaikka tarve journalismille sinänsä ei ole kadonnut mihinkään.

Vähentyneet taloudelliset resurssit ovat johtaneet toimitusten pienentymiseen ja erikoistoimittajien häviämiseen. Toimituksissa työskentelee yhä enemmän yleistoimittajia, joiden vastuualueet ovat laajoja. Pienissä toimituksissa ei usein ole edes erikseen kulttuuritoimittajaa, vaan kulttuuriaiheita käsittelee uutistoimittaja. Jos aiemmin kulttuuritoimittaja saattoi työssään keskittyä esimerkiksi pelkkään teatteriin, on hänen nykyisin kyettävä kirjoittamaan monista muistakin taidemuodoista ja vapaa-ajan aiheista. Toimittaja on yhä useammin myös kirjallisuuskriitikko: Helsingin Sanomien kulttuurisivuista tehty tutkimus osoitti, että vuosien 2011 ja 2016 välillä asiantuntijoiden käyttö kirjojen arvioijina väheni ja lehden omien toimittajien osuus kasvoi.

Lyhyesti: yhä pienempi joukko toimittajia, joiden vastuualueet ovat aiempaa laajempia, vastaa kulttuurijournalismin tekemisestä taloudellisesti tiukoilla olevissa toimituksissa. Kirjailijan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että portinvartijoiden joukko on aiempaa pienempi ja heidän seulansa läpi voi olla vaikeampaa päästä. Seulan tiheyteen vaikuttavat vielä toimitustyön realiteetit: nopeus ja ajankohtaisuus ovat journalismissa tärkeitä arvoja, jotka heijastuvat myös työn tekemisen tapaan. Työtä tehdään usein aikapaineen sävyttämässä ympäristössä eli kiire on jatkuvasti läsnä. Toimittajan oletetaan saavan valmiiksi ainakin yksi juttu työpäivän aikana, usein enemmän. Käytännössä kirjallisuuden kannalta tämä tarkoittaa sitä, että toimittaja käyttää kirjan lukemiseen aina vapaa-aikaansa. Arvioitavan teoksen täytyy siis vedota toimittajaan niin paljon tai olla niin merkityksellinen esimerkiksi yhteiskunnallisesti, että hän lukee sen työajan ulkopuolella – mistä ei makseta minkäänlaista korvausta.


Digitalisaation kanssa rinta rinnan Suomessa on kulkenut myös sanomalehtien tabloidisaatio eli isoista broadsheet-kokoisista sanomalehdistä pienempään sivukokoon siirtyminen. Tabloidisaatio pienensi kaikkien journalististen juttujen absoluuttista määrää ja sama pätee myös kulttuurijuttuihin: niiden määrä on vähentynyt broadsheet-aikaan verrattuna merkittävästi. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa tabloidisaatio vähensin kulttuurijuttujen määrää huomattavasti: ”Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla oli vuonna 2011 keskimäärin 17,9 juttua numeroa kohden, vuonna 2016 enää 12,7 juttua.” Yksittäisen kirjailijan on siis yhä vaikeampi päästä esille jo siksikin, että juttupaikkoja on tarjolla vähemmän.

Ja vaikka kaiken sisällön voi nykypäivänä julkaista myös verkossa, ei siellä esille pääsemiselle ole sen enempää takeita kuin printissäkään. Vaikka moni mediatalo nykyisin korostaa digi ensin -strategiaansa eli verkkokeskeistä julkaisemista, on varsinkin monen maakunta- ja paikallislehden kassavirta edelleen kiinni printtilehden tilaus- ja ilmoitustuloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että monessa toimituksessa printtilehden tilaajien mieltymyksillä on edelleen paljon painoarvoa julkaisupäätöksissä. Isommissa mediataloissa, joissa digitilaukset muodostavat merkittävämmän osan tulovirrasta, verkon analytiikalla taas on merkitystä: se, mitä yleisö klikkaa ja mitä luetaan eniten, ohjaa usein tuleviakin julkaisupäätöksiä.

Viimeisenä nostan esille julkaistun teoksen lajityypin merkityksen teoksen saaman huomion kannalta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkymättömyydestä valtakunnallisessa mediassa on puhuttu viime vuosina todella paljon. Jo aiemmin mainitussa tutkimuksessa todettiinkin, että kaunokirjallisuutta käsittelevien arvioiden määrä HS:n kulttuurisivuilla pieneni, tietokirjallisuuden suureni ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden arviot katosivat kokonaan. Todellisuus on synkkä: jos kirjoittaa lähinnä lapsille ja nuorille, on esille pääseminen mediassa vaikeampaa kuin jos kirjoittaa esimerkiksi populaarin tietokirjan tai dekkarin.

Tiettyjen genrejen korostuminen kirjallisuusjutuissa selittyy uutiskriteereistä erityisesti yleisellä kiinnostavuudella: toimittajat kirjoittavat siitä, mistä uskovat yleisöjensä olevan kiinnostuneita. Mediatuotteita, kuten sanomalehteä, taas lukevat useimmiten aikuiset yleisöt, joille toimittajat juttunsa suuntaavat. Siksi arvioihinkin päätyy usein aikalaiskirjallisuutta, historiallisia romaaneja ja dekkareita: niitä ostetaan, lainataan ja luetaan paljon eli ne kiinnostavat suurta (maksavaa) yleisöä. Journalismin näkökulmasta yleinen kiinnostavuus on vahva uutiskriteeri eli se puoltaa aiheen käsittelyä laajasti – ja taloudellinen kannustin käsitellä laajasti kiinnostavia aiheita on suorastaan pakottava.


Otetaan siis kertaus: eikö kirjasi päässyt esille perinteisessä mediassa? Tässä muutamia median ja journalismin perusluonteesta kumpuavia syitä:

  1. Kulttuurijournalismia julkaistaan kaiken kaikkiaan vähemmän. Kilpailu on kovaa – sinun teoksesi ei päässyt harvojen ja valittujen joukkoon.
  2. Kulttuuriin ja kirjallisuuteen erikoistuneita toimittajia on yhä vähemmän, eikä heille makseta työajalla lukemisesta. Kirjasi ei onnistunut kiinnittämään juuri sen oikean portinvartijan huomiota.
  3. Yleisöjä kiinnostavat aiheet priorisoidaan toimituksissa – yleinen kiinnostavuus on tärkeä kriteeri kirjasta ja kirjailijasta kirjoitettavan jutun kannalta. Jos olet liian niche, voi näkyvyyden saaminen olla hankalaa.

Näiden kolmen syyn lisäksi kirjan näkyvyyteen mediassa voi vaikuttaa tietenkin liuta muitakin seikkoja, kuten sen markkinointiin laitetut eurot ja yleisesti markkinoinnin onnistuminen, sosiaalisen median näkyvyys, kirjailijan aiempi status julkisuudessa, sattuma ja niin edelleen. Ne eivät kuitenkaan juuri lievitä media-alalla tällä hetkellä vallitsevia olosuhteita, joissa kulttuurijournalismi ylipäätään on ahtaalla: hulppea markkinointibudjetti tai taidokkaasti toteutettu someläsnäolo eivät lämmitä mieltä, kun journalismin portinvartijoiden agendalla on kokonaisuudessaan vähemmän tilaa.

Joku voisi myös kysyä, miksi perinteisellä medialla ja sen antamalla näkyvyydellä on edelleen väliä. Vastaus on helppo: perinteisen median tuomalla legitimiteetillä voitetaan kirjallisuuspalkintoja ja saadaan apurahoja – siis tehdään lisää kirjallisuutta.


p.s. Kirjallisuudenystävä minussa on suruissaan siitä, että kirjat ja kirjailijat joutuvat kamppailemaan mediahuomiosta verisesti. Toimittaja ja tutkija minussa taas ymmärtää median toimintalogiikkaa sen verran hyvin, että realistisesti tilaa ei riitä kaikille. Mediahuomion puutteen kanssa kamppailevalle kirjailijalle haluankin sanoa, että huomion puute ei – kuten yllä oleva tekstikin osoittaa –todennäköisesti ole sinun vikasi!

4 thoughts on “Kirjailija! Eikö kukaan arvioinut kirjaasi? Tässä kolme syytä

  1. Tämä olikin jo pohdintaa melko tieteellisestä vinkkelistä… ja samalla aihe josta itselläni ei ole mielikuvaa. Olen lukenut Hesaria viimeksi 1980-luvun puolivälissä enkä muista olleeni kiinnostunut kirja-arvioista. Niissä ei varmaankaan käsitelty niitä kirjoja, joita itse luin, mutta tämä on vain mielikuva. Tuon ajankohdan jälkeen olen lukenut sanomalehtiä hyvin satunnaisesti, nyt 2000-luvulla tarjouspätkiä Aamulehdestä, eikä minulla ole muistikuvia niiden kirjallisuusarvioista. Nettiin siirryttyä olen todennut, että jutut ovat usein maksumuurin takana. Hesarin arvioita olen lukenut alle kymmenen, ja sen kerran jälkeen kun joku idiootti kertoi aivan liikaa juonen kulusta, en kertaakaan.
    Luen kyllä kirjajuttuja, mutta ainoastaan blogeista.

    Tykkää

  2. Kiitos, tässä on hyvää analyysia aiheesta! Pidän hirveän harmillisena kulttuurijuttujen määrän vähentymistä – mutuillen sanoisin, että esimerkiksi urheilu ei ole kokenut yhtä suurta romahdusta, mutta saatan olla väärässä. Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni arvovalinta. Eikö kulttuuri kiinnosta, kun siitä ei kirjoiteta?

    Maakunnassa asuvana pidän harmillisena myös sitä, että sama kirjakritiikki ilmestyy useassa sanomalehdessä (esim. Keskisuomalainen ja Savon Sanomat). Tämä osaltaan kaventaa entisestään yksittäisen kirjan mahdollisuuksia päästä esille, ja toisaalta yhden kriitikon mielipide saa aika hurjasti näkyvyyttä. Se on toki iloista kirjailijalle silloin, jos kritiikki on kiittävä. Mutta entä sitten, jos kriitikko teilaa lukemansa täysin?

    Tykkää

    1. Kiitos, hyvä analyysi aiheesta, juuri näinhän se on. Joku tässä taannoin kysyi, miten olen tullut kirjoittaneeksi blogia kohta jo 13 vuotta. No ennen kaikkea tietysti siksi, että se on kivaa ja haluan näin tehdä. Mutta kyllä heti toinen syy on se muutos, mitä kulttuurijournalismissa on tapahtunut näiden vuosien aikana. Lehdissä ilmestyvä kritiikki ja kirjaesittelyt alkavat olla jo niin harvinaisia, että koen verkkoon vapaaehtoisvoimin kirjoitetun, kirjallisuutta käsittelevän pitkän tekstin merkityksen erittäin tärkeänä. Olkoon se sitten vaikka kontribuutioni yhteiskunnalle. Jonnan yllä mainitsema pointti on myös keskeinen. Esimerkiksi Keskisuomalaisen konserni omistaa merkittävän määrän maakunta- ja paikallislehtiä. Mikä tarkoittaa sitä, että se päivän ainoa kirjallisuuspaikka menee usein monessa lehdessä yhdelle ja samalle kirjalle.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s