Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Peruskoulun viimeisenä päivänä puin päälleni hennon vaaleanpunaisen mekon ja kävin niiaten noutamassa ihan kelvollisen päättötodistuksen opettajaltamme. Luokkamme oli pysynyt lähes samana koko yhdeksän vuoden koulutaipaleen ajan, joten ilmassa oli pientä haikeutta, vaikka suurin osa porukastamme olikin menossa samaan lukioon. Kevätjuhlan päätyttyä menin kotiin vaihtamaan vaatteet, ja ryntäsin töihin kaupungissa vierailevaan tivoliin. Viiden euron tuntipaikalla seisoin tivolin räkäisimmän narunvetokioskin tiskin takana. Tunsin oloni tärkeäksi, lähes aikuiseksi.

Kalle Veirton teos Ohut hauska kirja sai minut muistelemaan omia teinivuosiani. Silloin kesät olivat pitkiä, ystävät kaikki kaikessa eivätkä vanhemmat ymmärtäneet mitään. Teininä yksinkertaisinkin asia (kuten hieman myöhempi kotiintuloaika) vaati juonittelua. Yleensä koko maailma tuntui olevan nuoria vastaan. Ohut hauska kirja kertoo peruskoulun loppumetreillä harppovista Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka ovat liukuneet läpi ysiluokan lukematta yhtäkään kaunokirjaa. Poikia se ei haittaisi – Ekkua kiinnostaa enemmän Helinän vikittely ja Iiro-Matiasta ura vaarallisten aineiden maantiekuljetusten parissa – mutta luokalta ei päästä, jos kirjaesitelmää ei saada pidettyä. Niinpä viimeisellä kouluviikollaan pojat alkavat etsiä koulun kirjaston listoilta löytynyttä opusta, jonka nimi on sattumalta Ohut hauska kirja. Niteen etsiminen vie pojat mutkikkaalle matkalle, joka uhkaa tuhota yhteiset bileet sekä Ekun mahdollisuudet vietellä Helinä.

Tarkoitukseni ei ollut lainata nuortenromaania, mutta toisaalta oli pitkästä aikaa mukava sukeltaa nuorille suunnatun kirjallisuuden maailmaan. Hieman moitteita annan kyllä Kirjasto 10:lle siitä, että nuortenkirjat on sekoitettu muiden romaanien joukkoon. Tällä tyylillä uskon kirjojen kiertävän harvemmin kuin omiin hyllyihin kerättyinä. Tai mistäs minä tietäisin, enhän ole kirjastoalan ammattilainen. Täytyy kyllä myöntää, että jo kirjastossa mieleeni nousi epäilys kirjan luonteesta. Versaalilla kirjoitettu takakansiteksti, emojien kyllästämä etukansi sekä ysiluokkalaiset päähenkilöt ovat omiaan nuorten kosiskelemisessa. Päätin kuitenkin kaiken kevätkiireen keskellä tarttua niteeseen tästä huolimatta, sillä takateksti korostaa kirjan todella olevan ohut ja hauska.

En osaa tietenkään arvioida kuinka hyvin Veirto osuu vuoden 2017 nuorten mielenmaisemaan. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita ja tunnelmia, jotka olin jo luullut unohtaneeni. Suurempia ylilyöntejä en kirjassa huomannut. Onneksi, sillä yksiä maailman kiusaannuttavimmista asioista on nuorisoslangia kömpelösti ja yliampuvasti imitoiva aikuinen. Kirja ei varsinaisesti kutkutellut omaa nauruhermoani, joten en aivan allekirjoita väitettä teoksen hauskuudesta. Ohut se kuitenkin oli ja tekstiltään niin helppolukuista, että sen ahmaisi muutaman lounastunnin lisukkeena.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle kolme ja puoli tähteä, mutta omassa genressään se voisi nousta jopa neljään tähteen asti. Kirjailijoita moititaan usein siitä, että he eivät kirjoita nuorille pojille suunnattuja, hyviä kirjoja. Höpsis sanon minä. Nuo kirjallisuutta karttavat nuoret pitäisi enää saada näiden loistavien teosten ääreen.

★★★ ½
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Karisto, 2017
Sivuja 152
Luettavaksi kirjastosta