Sarjakuvasunnuntai – Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

En ole koskaan ollut kovin kummoinen sarjakuvien lukija. Kotikotiin tulleen Aku Ankan ahmin toki joka keskiviikko ja sanomalehtien huumoripätkät silmäilen säännöllisesti, mutta sarjakuvaromaanit ovat itselleni varsin vierasta aluetta. Syksyllä innostus alkoi kuitenkin kipunoida, ja luin yhteensä kolme sarjakuvaa. (Postaukset täällä ja täällä.) Tuossa alkuinnostuksessa lainasin kirjastosta aikamoisen kasan sarjakuvia, joista suurin osa tosin odottaa edelleen pinoissa koskemattomina. Kuin tilauksesta Hurja Hassu Lukija esitti joulukuussa Sarjakuvahaasteen, johon minun oli toki aivan pakko tarttua.

Tämä postaus on ensimmäinen vastaukseni Sarjakuvahaasteeseen. Tämän vuoden aikana julkaisemme blogissamme säännöllisen epäsäännöllisesti sarjakuva-arvioita näin sunnuntaisin. Tämä olkoon siis ensimmäinen Sarjakuvasunnuntai.

Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti rosvosi sydämeni jo luettuani siitä arvion Kirjavarkaan tunnustuksia -blogissa. Mustatukkainen piirroshahmo seikkailee aikuisuuden kynnyksellä niiden typerien pulmien kanssa, jotka varmasti raastavat meistä jokaisen hermoja aika ajoin, mutta mukana on myös pieniä onnen hetkiä. Hän nuuhkii onnellisena kirjoja, kiroaa kaikkien vaatteiden alta näkyviä rintsikoita jotka jäävät aina pesemättä, unohtaa tapaamiensa ihmisten nimet välittömästi ja ihailee selfieen tallentuneita huonoja puoliaan.

Lapsena katsoimme vanhempiamme, ja ajattelimme, että tuollaisiahan ne aikuiset ovat. Nyt kun oma ikämittari näyttää jo aikuisuuteen oikeuttavia lukemia, tuntuu tuo sana mystiseltä, vieraalta, myytiltä. Vaatekaappi voi olla täynnä kauniita ja asiallisia vaatteita, mutta silti sitä pukeutuu johonkin vanhan ja pussittavaan. Tai kaikkein mieluiten olisi kotona pyjama päällä. Andersen tarttuu sivun mittaisilla sarjakuvillaan myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten joidenkin ihmisten tapaan painostaa lasten hankkimiseen. Se nyt vaan on niin, että joku tietää jo viisivuotiaana, ettei halua lapsia, ja tuo päätös pitää läpi elämän. Muidenkin olisi syytä se ymmärtää.

Andersenin piirrostyyli oli kepeä ja helppo, mustavalkoiset sarjakuvapätkät ilahduttavat. Moni tarina naurattaa ihan ääneen, ja useamman sivun kohdalla huomaan nyökytteleväni samaistumisen merkiksi. Kirja on myös todella nopealukuinen, sain sen päätökseen yhden vaivaisen lounastunnin aikana. Koska tämä yksi kirja ei suinkaan riittänyt, oli pakko alkaa seurata sarjakuvataituria sekä Facebookissa että Instagramissa.