Sarjakuvasunnuntai – Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Long time no sarjakuvasunnuntai. Arkikiireiden paisuttama tauko sarjakuvista on hyvä päättää Liv Strömquistin teoksella. Strömquist on kohonnut suosikikseni sarjakuvien saralla, ja nyt osaan sanoa jo miksi. Antakaapas kun kerron. Olen tottunut lukemaan monisatasivuisia romaaneja, joten tuntuu aina perin kummalliselta tarttua sarjakuvateokseen, jonka sivuja pystyy lehteilemään eteenpäin todella nopealla vauhdilla. En osaa pysähtyä kovin pitkäksi aikaa kuvitusten ääreen (ja usein ne ovat niin yksinkertaistettuja, ettei niissä paljoa tuijottelemista ole), ja jos tekstiäkin on vain pari puhekuplallista, on teos aika nopeasti luettu. Jollain tavalla se tuntuu melkein huijaamiselta. Että paksunkin kirjan voi lukaista muutamassa hetkessä.

Strömquistin sarjakuvissa tekstiä on paljon, mutta se on onnistuttu upottamaan ruutuihin suhteellisen ilmavasti. Tietoa ja painavaa asiaa on kuitenkin niin paljon, että välillä tuntuu oikein hengästyvänsä kesken aukeaman. Jollekin se voi tuntua raskaalta, minä taas nautin. Strömquistin tapa merkitä sarjakuvaansa myös tieteellisiä lähteitä ihastuttaa minua. Tärkeää asiaa on mahdollista upottaa tajuntaamme myös viihdyttävässä muodossa.

Viime vuonna suomeksi julkaistu Prinssi Charlesin tunne kiehtoi tekijänsä lisäksi nimensä vuoksi. Sen tausta selitetään heti ensimmäisellä sivulla, jonka neljään ruutuun on kuvattu prinssi Charles ja Diana heti heidän kihlauduttuaan. Charlesilta oli kuulemma kysytty lehdistötilaisuudessa onko hän rakastunut (vai ovatko he rakastuneita?). Hetken mietittyään prinssi vastasi: ”Yes… Whatever ’love’ means.” Tässä sarjakuvassa paneudutaan siis rakkauteen sekä kaikkeen siihen historialliseen ja kulttuuriseen painolastiin, jota tuo tunne nykyäänkin kantaa mukanaan. Strömquist pohtii esimerkiksi miksi niin moni humoristinen televisiosarja perustuu sitoutumiskammoiseen mieheen ja hänessä roikkuvana naiseen.

Taannoin lukemani Kielletty hedelmä sai minut nyökkäilevään hyväksyvästi jokaisen ruutunsa kohdalla, mutta Prinssi Charlesin tunne onkin huomattavasti vaikeampi nieltävä. Toki nyökyttelen edelleen esimerkiksi parisuhteista revittävän huumorin epätasapainoisille asetelmille sekä eri aikojen avioliittokäsityksille. Vaikeinta sarjakuva-albumissa on asenne ”se pieni yhteiselon konstruktio, jota olemme yhteiskunnassamme päättäneet kutsua ’rakkaussuhteeksi’”. Tiedostan toki, että monet rakkauteen kuuluvat rituaalit ovat ulkoa omaksuttuja ja opittuja, mutta kirjan ajattelumaailma tuntuu silti kylmältä. Eikö muka tosiaankaan ole olemassa rakkautta itseisarvona? Eikö kaiken opitun alla ole kuitenkin jotain sisältämme kumpuavaa? Kai rakkausarvioliitto on muutakin kuin naisen ainoan kauppatavaran (eli seksin) suojelemista? Ehkä Strömquist ei tällaista väitäkään, mutta huomasin nostavani vahvasti suojausmuurit pystyyn vaaliakseni ajatusta rakkaudesta, joka ajatusmaailmassani on kaikkea yläpitävä voima. On vaikea nyökytellä, kun jotain itsellensä tärkeää pitää uhattuna tai se on vahvan arvostelun kohteena. Tarkastelu tuntui jopa yksipuoliselta, sillä eikö rakkaus aiheuta tutkitusti myös biologisia reaktioita.

Prinssi Charlesin tunne on jälleen oiva sarjakuva-albumi, mutta ei arvosteluasteikollani yllä aivan Kielletyn hedelmän tasolle. Älkäämme syyttäkö tästä vain puolustusreaktiotani, minua häiritsi kirjassa myös suuri määrä viittauksia julkisuuden henkilöihin, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Tämä on välillä ongelma käännöskirjallisuudessa, etenkin jos ei jaksa olla koko ajan Googlen ääressä tarkistamassa millaisesta hepusta kulloinkin puhutaan.