Kevyttä ja raskasta – Näin sujui tämän vuoden lempikirjahaaste

Tämän tekstin piti ilmestyä alun perin helmikuun alussa. Sitten helmikuun lopussa. Tai herranjestas nyt viimeistään maaliskuun aikana! Kun nyt eletään jo huhtikuuta, taitaa olla korkea aika julkaista lempikirjahaasteen tulokset. Heti kärkeen todettakoon, että toinen meistä ei ole edelleenkään saanut haastekirjaa luettua loppuun asti.

Minna: Laura haastoi minut tänä vuonna lukemaan Sarah Crossanin säeromaanin Yksi. Olin ollut kiinnostunut kirjasta jo aikaisemminkin, joten oli ihanaa, että Laura oli valinnut juuri sen minulle luettavaksi. Luku-urakassa vaikeimmaksi osoittautuikin kirjan saaminen kirjastosta. Lopulta paras ystäväni kävi hakemassa sen minulle omasta lähikirjastostaan.

Yhden juonikuvioita tuskin tarvitsee kovastikaan enää tässä vaiheessa toistaa, mutta jos teos on jollekin vielä tuntematon, niin sanottakoon, että se kertoo siamilaisten kaksosten Gracen ja Tippin tarinan. Tytöille ei ole luvattu elinaikaa kuin muutama vuosi, mutta he ovat selvinneet jo lukioikäisiksi saakka. Tyttöjen sairaalahoidot ovat kuitenkin vieneet paljon rahaa, joten heidän on luovuttava kotikoulusta ja mentävä tavalliseen lukioon. Muutoksen mukana tulevat oudot katseet, uudet ystävät ja kaksikolle täysin uudet ja huimaavat kokemukset.

Tarina oli koskettava ja säeromaani juuri oikea tapa kertoa se. Runomuodon vähäeleisyydessä on jotakin hurmaavaa – se kertoo vain olennaiset asiat, mutta välittää silti niin paljon tunnetta. Harvaa teosta lukiessa pillahdan loppuratkaisun kohdalla itkuun, mutta Yksi sai minusta tällaisen reaktion esiin. Tietyssä mielessä luku-urakka oli helppo, mistä koen tiettyä syyllisyyttä, koska ilmeisesti minun Lauralle määräämäni kirja ei ollut mitenkään erityisen helppoa luettavaa. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että minulla oli suuria vaikeuksia valita Lauralle luettavaa tänä vuonna…

Laura: Voin osittain syyttää itseäni omasta epäonnistumisestani Lempikirja-haasteessa. Minna antoi minun valita suorituskirjani kahdesta teoksesta: toinen oli todella paksu, toinen julkaistu vain englanniksi. Koska järkälemäinen kirja pelotti kaiken arkikiireen keskellä, päätin tarttua Maggie Stiefvaterin teokseen All the Crooked Saints. Vaikka olen erittäin laiska lukemaan englanniksi, kyllähän sitä nyt yhden 313-sivuisen kirjan tempaisee, etenkin kun sivut on taitettu hyvin väljästi. Niinhän sitä luulisi. Olen junnannut nyt ainakin kaksi kuukautta sivulla 158.

Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi lukea englanniksi. Ollessani Maltalla vaihdossa keväällä 2014 luin runsaasti englanninkielisiä kirjoja, sillä luonnollisesti saatavilla ei ollut suomenkielisiä opuksia. Ja tässä piileekin ongelman ydin. Kun kotonani suomenkieliset kirjat muodostavat jättimäisiä pinoja odotellessaan lukuvuoroaan, en tahdo saada itseäni kannustettua englanninkielisen teoksen ääreen.

All the Crooked Saints tuntuu lähtevän lisäksi liikkeelle todella hitaasti. Päähenkilöitä esitellään verkkaisesti ainakin ensimmäisten sadan sivun aikana, ja vasta kirjan puolivälissä tarinan imu alkaa tuntua kunnolla. Toivon siis ehdottomasti vielä jossain vaiheessa saattavani tämän kirjan loppuun, koska tarina pyhimyksistä ja ihmeistä kiehtoo minua. Stiefvaterin kieli on myös kaunista. Pidän erityisesti tavasta, jolla hän esittelee uudet henkilöhahmot lukijalle: ”Here was a thing Beatriz wanted: to devote time to understanding how a butterfly was similar to a galaxy. Here was a thing she feares: being asked to do anything else.”

Tavallaan oli hauskaa, että tänä vuonna jouduin totaalisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä viime vuoden haasteessa Minnan minulle tarjoilema kirja oli aivan nappivalinta. Ja tämä kokemus sai minut yhä enemmän arvostamaan lahjakkaita suomentajia ja kustantamoja, jotka tekevät arvokasta käännöstyötä. Näemmä ainakin minulta jäisi moni upea tarina lukematta, jos niitä ei käännettäisi omalle äidinkielelleni.