Pelko persiissä kohti toistemme suosikkeja – Lempikirjahaasteen kokemuksia

Tammikuussa haastoimme toisemme lukemaan vuoden 2017 suosikkikirjamme. Koska kirjamakumme ovat varsin erilaiset, oli meillä pieni pelko persiissä, että mitä sieltä nyt tuleekaan lukupinon huipulle odottamaan. Laura haastoi Minnan lukemaan kerrankin kotimaista Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan muodossa, Minnan haaste oli puolestaan YA-fantasiaa eli Stephanie Garberin Caraval. Alkuperäiset postaukset kirjoista löydät täältä ja täältä.

Laura: Pelkäsin kovasti, että Minna haastaa minut lukemaan jotain englanniksi, olen nimittäin tätä nykyä todella laiska lukemaan millään muulla kielellä kuin suomella. Ollessani vaihdossa Maltalla ahmin kirjoja englanniksi, mutta siellä ei ollutkaan muuta mahdollisuutta. Hyvin syttynyt innostus laantui palattuani Suomeen kotimaisen kirjastojärjestelmän ulottuville.

Stephanie Garberin Caraval kertoo maagisesta pelistä, jossa kerran vuodessa jollain onnekkaalla on taianomaisten seikkailujen jälkeen mahdollista voittaa uskomattoman upea palkinto. Donatella ja Scarlett elävät julman isänsä nyrkin varjossa pienellä kotisaarellaan. Monen vuoden haaveilun jälkeen sisarukset pääsevät osallistumaan Caravaliin, juuri ennen Scarlettin järjestetyn avioliiton astumista voimaan. Sadunhohtoisessa pelissä todellisuus ja peli sekoittuvat nopeasti, eikä kukaan tiedä mikä lopulta on totta.

Luen todella vähän nuorille tai nuorille aikuisille suunnattuja fantasiakirjoja, mutta olen aivan varma, että nuori Laura olisi palvonut tätä kirjaa. Eipä sillä, myös 27-vuotias Laura oli aivan haltioissaan sukeltaessaan yhä syvemmälle mystisen pelin kiemuroihin. Vaikka yleensä luen varsin realistisia kirjoja, tällainen pieni maagisuus ei lainkaan haittaa, päinvastoin se tuntuu piristävältä. Garber on onnistunut luomaan värikkään maailman, jonne haluaisin itsekin päästä seikkailemaan päälläni mitä upein ja röyhelöisin muotiluomus (vaikka vähän epäilen, että korsetit ja suuret tyllihelmat eivät pelaamisen kannalta se järkevin asuvalinta).

Minnan arvion lukemisesta oli niin paljon aikaa, etten enää muistanut hänen antamaansa tuomiota, mutta nyt sen luettuani voin sanoa, etten kokenut lopussa aivan yhtä suurta tunnemylläkkää kuin Minna. Ehkä itse vähän nostelin kulmiani sille, kuinka nätisti kaikki langanpätkät saatiin solmittua yhteen, vaikka vyyhti oli jossain kohtaa aivan tuhannessa takussa. Caravalin jatko-osa ilmestyy keväällä, ja se on kyllä pakko päästä lukemaan! Luultavasti tosin odotan jälleen suomennoksen julkaisua, ei nyt aseteta liikaa haastetta tähän vuoteen.

Minna saa ehdottomasti jatkossakin toimia minun kirjavinkkarinani! Tällaiset matalan tason YA-fantasiat voisivat olla hyvinkin minun juttuni tasapainottamaan kiireistä arkea. Koska todellisuuspako on ehdottomasti yksi kirjan ominaisuus, jota arvostan.

Minna: Laura haastoi minut lukemaan suomalaista kirjallisuutta ja nimenomaan suomen kielellä. Pistin siis kirjaston varausjonoon Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa -kirjan ja saapui lukupinoon varsin nopeasti. Päätin jo haasteen alussa, etten lue Lauran arviota kirjasta, jotta saan rauhassa muodostaa omat mielipiteeni tarinasta. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että olimme kuitenkin samaa mieltä kirjasta.

Säädyllinen ainesosa sijoittuu suurimmaksi osaksi 1950-luvun Helsinkiin. 27-vuotias kotirouva Saara on juuri muuttanut kaupunkiin miehensä ja poikansa kanssa. Hän on arka ja jossain määrin pelokaskin nainen, eikä Töölön kulmilta löydy ystäviä. Asia kuitenkin muuttuu, kun Saara tutustuu samassa kerrostalossa asuvaan Elisabetiin (eli Lisiin).

Kirjan alkuosan kerronta on hidastempoista ja keskittyy selkeästi rakentamaan hahmoja. Saaralta saadaan kuulla paljon pohdintaa uuden kodin rakentamisesta ja rakkaudesta sekä poikaa että aviomiestä kohtaan (vaikka aviomiestä Saara ei ehkä oikeasti rakastakaan kovin paljon). Lisin tarinaa sen sijaan rakennetaan pitkien kirjeiden kautta. Kirjeet on esitetty jo kuolleelle, vanhalle ranskalaiselle ystävälle ja kirjan loppupuolella selviää, että ne on myös kirjoitettu ranskaksi, vaikka kielikysymykset eivät suomenkielisessä tarinassa nousekaan esille.

Alun hitauden vuoksi unohdin kirjan melkein kahdeksi viikoksi ja nappasin sen sängyn viereen vasta aivan kuun lopussa. Loppuosassa oli jo enemmän vauhtia, kun Saaran ja Elisabethin suhde alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja Saara otti Lisin toiveesta työpaikan vastaan. Juonessa minua kismitti se, että herkullinen asetelma ei oikeastaan lunastanut itseään: loppuratkaisu on kurottu kiinni nopeasti ja pinnallisesti, ja siitä jäi tunne, että tarinaa olisi ollut vielä.

Kaiken kaikkiaan Säädyllinen ainesosa oli kuitenkin positiivinen kokemus ja osoitus siitä, että ehkä minunkin pitäisi joskus vetää pääni ulos sieltä fantasiamaailmasta ja tutustua enemmän kotimaiseen, realistiseen kirjallisuuteen.

Millaisia kokemuksia sulla on mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä kirjallisuuden suhteen? Kerro ihmeessä kommenteissa, sillä aihe on niin herkullinen, että haluamme molemmat varmasti jutella siitä lisää!