Tämän kirjan minä valitsisin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajaksi!

Huomenna on edessä yksi kirjavuoden kohokohdista, kun Finlandia-palkintojen voittajat julkistetaan. Tai no sanotaanko nyt rehellisesti, että olen seuraillut kilpailuja aktiivisesti vain parin vuoden ajan ja niitä tärkeämpiä päiviä minulle ovat itse kirjojen ilmestymispäivät, mutta eihän tällaisen spektaakkelin merkitystä kotimaiseen kirjallisuuskenttään voi täysin ohittaakaan.

Kuvasin muutama viikko sitten omat reaktioni palkintoehdokkaisiin. Jos et ole nähnyt vielä tuota videota, voit käydä kurkkaamassa sen täältä. Lasten- ja nuortenkirjoista olin ehtinyt jo valmiiksi lukea tai kuunnella kolme kuudesta, joten päätin urakoida loputkin ehdokkaat ennen huomisen palkintoseremonioita. Oman suosikkini vuoden 2017 lanu-kirjoista voit käydä katsomassa täältä, viime vuoden kirjoista on EDELLEEN kaksi lukematta.

Tällä alustuksella tässä on siis arvioni tämän vuoden kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta.

Kaija Pannulan kirjoittama ja Netta Lehtolan kuvittama Kettujuttuja – Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY) koostuu nimensä mukaisesti kolmesta kertomuksesta, joiden päähenkilönä häärää kettu. Kirjan kuvitus on todella kaunis ja herkkä. Tarinoiden teemat pyörivät mieluisten harrastusten (kuten taulujen maalaamisen ja ruusujen hoitamisen) sekä ystävyyden ympärillä. Olin valmis jo antamaan kirjalle kirkkaat neljä tähteä, kunnes pääsin sen viimeisille aukeamille. Aivan yllättäen edessä avautuu teksti: ”Keväällä, kun ruusupensaat vihersivät, naapurin mäyränpentu sairastui. Kesäkuussa pikkumäyrä kuoli.” Anteeksi mitä? Näin rankkaa teemaa ei alustettu kirjassa ollenkaan, eikä sitä käsitellä tilanteen vaatimalla vakavuudella. Aivan kuin opukseen olisi haluttu jokin dramaattinen juonenkäänne. Ymmärrän toki tarpeen käsitellä kirjassa syvällisiäkin asioita, mutta pikkuruisen mäyrän listiminen tuntuu siihen aika rajulta tavalta. Annoin kirjalle lopulta kolme ja puoli tähteä. Pudotin sen samalla pois joululahjaostoslistaltani.

Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos) on itsenäinen jatko-osa Koira nimeltään Kissa -nimiselle kirjalle. Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittaman teoksen nimi kertoo itse asiassa kaiken oleellisen kirjan juonesta. Kuvitukseen on nostettu ihanasti yksityiskohtia Helsingin katukuvasta. Niitä Helsingissä asuvat tai täällä joskus edes vierailleet lapset varmasti tunnistavat innolla. Vaikka kirjassa on mielettömän kauniita ajatuksia ja lauseita, päädyin antamaan kirjalle vain kaksi ja puoli tähteä. Syynä tähän on Kissa-nimisen koiran Näätä-niminen ystävämies. Näätä sanoo olevansa puliukko, ja kaksikko tietääkin kaupungin parhaat herkkuroskikset. Laitapuolen kulkijat eivät usein pääse kuvakirjojen päähenkilöiksi, mutta toisaalta valinta oli virkistävä. Lapset varmasti näkevät kaduilla usein näitä ns. puliukkoja, joten on aivan luonnollista, että heitä myös käsitellään kirjallisuudessa. Sen sijaan todella kummalliselta tuntuu se, että Näädän juomatavat näkyvät kirjassa todella selvästi ja varsin ruusuisesti. Kun koira ja mies ovat kohdanneet kissan, kaivaa Näätä taskustaan pullon ja toteaa, että uuden ystävän saaminen on ”naukun arvoinen hetki”. Siitä eteenpäin pullo pysyykin tiukasti miehen ulottuvilla. Sanotaanko, että aika ruusuista kuvaa tässä annetaan alkoholismista. Onko se tosiaan tarkoituksenmukaista pikkulapsille suunnatussa kirjassa?

Lena Frölander-Ulfin lastenromaani Nelson Tiikeritassu (Teos) sopii takakannen mukaan 6–106-vuotiaille. Isoisä lähettää Nelsonin postin mukana takaisin lapsen äidin luo, mutta lähetys ei pääse perille asti. Nelson joutuu keskelle jännittävää seikkailua, johon liittyy muun muassa yksi valtava tiikeri, monia salamyhkäisiä henkilöitä ja lopulta koko hänen kotikaupunkinsa kohtalo. Nelson Tiikeritassu on todella innostava kirja, jossa on rehtiä vanhanaikaista seikkailufiilistä. Tarinaa elävöittävät mustavalkoiset kuvat, ja jännittävyydestään huolimatta kirja sopii varmasti mainiosti iltasatukirjaksi. Annoin kirjalle neljä tähteä, ja voisin hyvinkin suositella sitä vaikkapa alakouluikäiselle sukulaistytölle.

Taltuta klassikko (Tammi) erottuu selkeästi kuuden finalistin joukosta. Maria Laakson kirjoittama ja Johanna Rojolan kuvittama teos on huumorilla höystetty tietokirja, joka madaltaa kynnystä tarttua kotimaisiin klassikkokirjoihin. Kuuntelin teoksen äänikirjana lokakuussa, ja Pirjo Heikkilä on mainio lukija tälle kirjalle! En tosin tiedä oliko vika äänikirjassa vai BookBeatissa, mutta osa kirjan alkuosasta puuttui kuunneltavasta versiosta kokonaan. Pohdin ensin, onko kirjan kieli ”nykynuorten” mielestä uskottavaa nuorisokieltä vai ainoastaan nöyryyttävä yritys olla ajassa kiinni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että vaikka termit saattavat tuntua nuorista eltaantuneilta, on niissä luultavasti kuitenkin tarpeeksi rentoutta ja huumoriarvoa. Tämän kirjan soisi löytyvän jokaisesta yläkoulusta! Kirjassa selitetään yksinkertaisesti kirjallisuudentutkimuksen perustermejä ja hyödynnetään niitä tuttujen klassikkojen taltuttamisessa. Kirjoitin yläkoulussa ja lukiossa hyvin arvosanoin huomioituja kirjallisuusesseitä ja -analyyseja, mutta en varmasti saanut näin paljon irti kirjoista siihen aikaan. Tarpeellinen teos siis. Annoin sille neljä tähteä.

Heinäkuussa kuuntelin äänikirjana Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli -kirjan (WSOY). Aikamatkustuksen ja kohtalon ympärille rakentuva kirja tuntui ajoittain todella tahmealta, mutta loppua kohden juoni tempaisi aivan uudella tavalla mukaansa. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Emilia, joka asuu Kaivoksen kaupungissa isoisänsä kanssa. En halua oikeastaan paljastaa kirjan juonesta yhtään enempää. Kirjalle annoin kolme ja puoli tähteä.

Rakkauteni Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan on varmasti käynyt jo selväksi. Minulla oli siis selkeä ennakkosuosikki ehdokkaita tarkastellessani, mutta päätin tutkailla kirjalistaa mahdollisimman tuoreilla silmillä. Huijarin oppipoika (WSOY) sijoittuu vuoden 1829 Krakovaan, jossa seurataan Wiktorin elämää. Nuoren haaveet joutuvat romukoppaan, kun hän menettää kävelykykynsä onnettomuuden seurauksena. Onneksi uusi ystävä johdattaa hänet kellojen, taikatemppujen ja huijausten maailmaan. Annoin kirjalle 4,5 tähteä, mutta pohdiskelin jopa kokonaisen viiden tähden rivistön lätkäisemistä sille. Pysyn edelleen arviossani eli minun mielestäni lanu-Finlandia pitäisi ehdottomasti huomenna ojentaa Mikamalle.

En voi edelleenkään kuin ihmetellä, millainen tehtävä on lasten- ja nuortenkirjojen arvioiminen samassa kilpailussa. Näin yhden blogitekstin puitteissa uskallan kyllä antaa arvioni, mutta että päättäisin ihan oikeasti voittajan näiden joukosta – se tuntuisi pelottavalta ajatukselta. Kiinnostavaa siis nähdä, minkä teoksen Olavi Uusivirta nostaa huomenna voittajaksi. Huijarin oppipojan kohdalla on myös pohdittava sen luonnetta trilogian keskimmäisenä osana. Arvostelun kohteena on toki vain tämä yksi kirja, mutta pitäisikö tuomarin tuntea myös sarjan avausosa? Luultavasti en olisi näin ihastunut kirjaan, jos en olisi sarjan avausosassa ehtinyt tutustua sarjan hahmoihin niin hyvin. Pitäisikö ensimmäinen kirja yrittää unohtaa kokonaan päätöstä tehdessä? Mutta eikö se olisi taas epäreilua tätä kirjaa kohtaan? En tiedä. Onneksi en joudu tekemään asian suhteen mitään lopullista päätöstä. Kauno-Finlandian ehdokkaista olen muuten lukenut Bollan ja kuunnellut äänikirjana Ensimmäisen naisen. Näistä kahdesta Bolla oli suosikkini.

Mille kirjoille sinä soisit Finlandia-palkinnon menevän?