Lukuviikon kirjavinkki: Sisaret 1918

Mitä mainiointa Lukuviikkoa kaikille teille kirjojen maailmaan hypänneille! Tänään on tosiaan Lukuviikon ensimmäinen päivä, ja sen kunniaksi joukko kirjabloggaajia tykittää Marikan johdolla kirjavinkkejä iloksenne koko päivän ajan.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Halusin tarttua tähän haasteeseen vähän erilaisella otteella, enkä siis lähde varsinaisesti vinkkaamaan lempikirjojani. Kyllä te suosikkini jo tiedätte, Onneli ja Anneli ovat ikuisia idoleitani, Harry Potterin ja kumppaneiden matkaan hyppäisin milloin tahansa. Kaikkien aikojen suosikkieni sijaan päätin esitellä teille kirjallisuuden lajia, johon olen vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana päässyt kunnolla tutustumaan ja rakastumaan. Siis ihan totta, kuinka mahtavia ovat sarjakuvat! Kuvitettujen kertomusten avulla vaikeitakin asioita voi käsitellä kunnioittavasti, ja toisaalta uusia näkökulmia tarjoilla hätkähdyttävällä otteella. Keskiviikkoista Aku Ankkaa syvemmälle sarjakuvamaailmaan minut johdatti tietysti kirjablogimaailma lukuhaasteineen. Toivottavasti tämän postauksen avulla joku muukin saa pienen kipinän tarttua sarjakuviin.

Sisaret 1918 (1)

Nyt kun Suomi 100 on onnellisesti takana, on teattereista ja kirjakustantamoista vyörytetty päällemme sisällissotakuvausta. Sadan vuoden takaiset kauheudet pääsevät myös sarjakuvaruutujen sisälle, sillä Arktinen Banaani julkaisi äskettäin Reetta Laitisen toimittaman kokoelman Sisaret 1918. Kokoelmaan on tallennettu kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai lapsen tarina. Suurin osa naisista oli punaisten puolella, mutta muutama muistelo saadaan kuulla myös valkoisilta. Naiset muistelevat kaartilaisten housuihin pukeutumista, lähestyviä vihollisia, vankileirien ala-arvoista ruokaa ja kammottavan kuoleman runtelemia ruumiita. Lapsille sisällissota sen sijaan tarkoittaa haukkumasanoja, aikuisten kireyttä, painostavaa ilmapiiriä ja äkkilähtöä kotoa. Juuri itsenäistyneestä maasta halutaan luoda paras mahdollinen, harmi vaan että oikeasta polusta on hieman turhan monta tulkintaa.

Sisaret 1918 perustuu tositapahtumiin, sillä arkistojen kätköistä on kaivettu sodasta selvinneiden naisten kertomuksia sarjakuvataiteilijoiden materiaaliksi. Vaikka albumi on kokonaisuutena hieman hajanainen eivätkä kaikki sarjakuvat pääse kovin syvälle päähenkilönsä ajatuksiin, rakentavat ne uusia kurkistusaukkoja historiaan. Mustavalkoisten sarjakuvien höystäminen punaisella värillä nivoo sarjakuvat yhdeksi ketjuksi, vaikka samoihin kansiin mahtuukin monenlaisia piirrostyylejä. Tehovärinä punainen on toki myös hyvin dramaattinen.

Sisaret 1918 (4)

Omasta kouluajastani sisällissodasta ovat painuneet mieleen vain väittelyt sodan soveliaasta nimestä. Ehkä tämä sarjakuva antaisi nykyisille koululaisille mahdollisuuden nähdä millaiseen sekasortoon maamme aikanaan ajautui. Ihminen voi ajautua (tai jopa tietoisesti hakeutua) tekemään kammottavia asioita, mutta harvapa meistä on läpeensä paha. Kun sen ymmärtää, voi yhdessä pyrkiä kohti rauhaisaa yhteiskuntaa.

allekirjoituslaura

★★★½
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Arktinen Banaani, 2018
Sivuja 110
Luettavaksi kirjastosta
Ps. Muita vinkkejä huikeista sarjakuvista löytyy täältä. Lisää arvioita on luvassa pian.

Mainokset

Sarjakuvasunnuntai – Anni Nykänen: Mummo 1–4

Ehkä ensimmäinen sarjakuva, jota aloin seurata verkossa (muistaakseni blogissa), oli Anni Nykäsen Mummo. Ihastuttava piirroshahmo ei huolehdi kurttuisuudestaan, vaan töpöttää sellaista tahtia eteenpäin, että Kissi ja Pappa eivät tahdo perässä pysyä. Onnistuin haalimaan Mummon seikkailuja kirjaston hyllyiltä neljän teoksen verran, ja niiden ääressä olen hihitellyt tänä viikonloppuna peittoon kääriytyneenä. Täydellistä arkistressin nollaamista! (Huomasin muuten myös, että kokoelmia on ilmestynyt aina parillisina vuosina. Olisikohan tänä vuonna uutukaista luvassa?)

Mummo (2)

Mummo-kokoelmissa ei yleensä ole yhtä suurta juonta, vaan suurin osa sivuista täyttyy lyhyistä yhden vitsin varaan rakennetuista stripeistä. Se ei tietenkään ole väärin, mutta välillä kolmen ruudun tykitys ja sitten siirtyminen seuraavaan kolmeen ruutuun tuntuu hieman uuvuttavalta. Onneksi mukana on myös muutamia pidempiä tarinoita, jotka löyhästi sitovat strippejä yhteen. Milloin Mummo ja Pappa lähtevät ulkomaanmatkalle, milloin taas Mummo haastelee Kalmon kanssa. Tällaiset hieman pidemmät linjat tarjoavat lukijalle mukavasti tilaa hengittä.

Nykäsen piirrostyyli on aivan oivaltavaa ja erityisen hurmaavaa. Hän ei anna ruutujen kahlita luovuuttaan, vaan reunaviivat puhkoutuvat milloin puhekuplalla, milloin milläkin esineellä. Tai vaikka korvapuustikasalla. Urheillessaan Mummo saattaa jopa tarttua ruutuja erottaviin pystypalkkeihin ja kieppua niiden ympäri kuin mikäkin sirkustaiteilija.

Mummo (1)

Myös sarjakuvien huumori on mainiota. Nykänen on pystynyt luomaan hahmon, jonka hauskuus ei perustu kenenkään mollaamiselle, alatyylisille vitseille tai pahansuopuudelle. Sen sijaan Mummo on herttainen ja avarakatseinen, eikä edes toisinaan pätkivä muisti tai iän tuomat kolotukset lannista häntä. Ja varmasti aika moni meistä voi kertoa kohdanneensa ihan oikeassa elämässäkin hyvin paljon Mummoa muistuttavia henkilöitä. Minä olen ainakin monta kertaa istunut kahvipöydässä, jossa ”ei oikein ollut mitään tarjottavaa” muistuttaa ennemmin konditorian näyteikkunaa. Eikä pöydästä tietenkään saa poistua ennen kuin kaikkea on maistettu ainakin kerran.

Mummo on kultainen ja hykerryttävän hauska. Osaisinpa minäkin olla vielä enemmän Mummon kaltainen!

allekirjoituslaura

★★★★
Anni Nykänen: Mummo 1–4
Sammakko, 2010, 2012, 2014, 2016
Sivuja 104, 104, 104, 104
Luettavaksi kirjastosta

Sarjakuvasunnuntai – Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump

Hurmaannuin täysin Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti -sarjakuvasta, joten pakkohan se oli liittyä kirjaston varausjonoon myös sarjan toisen osan kohdalla. Big Mushy Happy Lump -teosta ei ole vielä suomennettu, mutta sarjakuvia jopa minä jaksan lukea englanniksi vaikka englanninkielisiä romaaneja laiskuuttani välttelenkin.

Sarah (1)

Big Mushy Happy Lump jatkaa vahvasti samalla linjalla, jolle Andersen mustatukkaisen sarjakuvahahmonsa asetti edellisessä kokoelmassa. Aikuisuuden ongelmien kanssa painiskeleva nainen haluasi vain paeta velvollisuuksia peiton alle, herkutella vailla huolia ja valaa itselleen edes hitusen enemmän itseluottamusta. Jos Viivi ja Wagner oli jossain kohtaa sarjakuva, jonka kohdalla lähes jokainen pariskunta huudahti että tämä kertoo juuri meistä, on Andersen onnistunut luomaan samanlaisen hahmon, johon harvinaisen moni nuori aikuinen (nainen) voi samaistua. Lopulta se ei ole kovin vaikeaa, mutta toisaalta en ole törmännyt ennen Andersenin sarjakuvia yhtä samaistuttavaan tarinankerrontaan. Eli yksinkertainen idea, johon on täytynyt vain tarttua.

Uutuutena tässä kokoelmassa ovat kuvitetut esseet, jotka ovat aivan kirjan loppupuolella. Suurin osa sarjakuvista on yhden sivun eli 2–6 ruudun mittaisia, mutta esseissä tarinaa jatketaan usean sivun verran ilmeisesti Andersenille henkilökohtaisista teemoista. Mustatukkainen piirroshahmo kertoo kuinka rakastui kissoihin, miten toteuttaa neulevarkautensa sekä kuinka yrittää päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksesta, ylianalysoinnista sekä itseluottamuksen puutteesta. Pidemmät tarinat rikkovat mukavasti kirjan nopeatempoista etenemistä ja antavat Andersenille mahdollisuuden kehitellä tiettyjä teemoja normaalia pidemmälle. Visuaalisesti niiden toteuttamista olisi kuitenkin kannattanut vielä hieman kehitellä. Andersenin piirrostyyli on yksinkertainen, mutta vahva. Esseissä mustavalkoisten sarjakuvaruutujen ylä- ja alapuolelle on lisätty leipätekstiä, joka taustoittaa tarinaa. Koska ero voimakkaiden mustien ruutujen sekä varsin pienifonttisen leipätekstin välillä on niin suuri, meinaa lukija väkisinkin pomppia tekstien yli suoraan sarjakuvaruutuihin. Lisäksi teksteissä on hienoista joutokäyntiä, etenkin kun sarjakuvissa Andersenin tyyli on hyvin suoraviivaista ja jaarittelematonta.

Sarah (3)

Täytyy toivoa, että ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma jatkuu tasaisena virtana tulevaisuudessakin. Hauskat oivallukset ja samaistuttava päähahmo muodostavat niin hauskoja strippejä, että niitä tekisi mieli kopioida ja tulostaa vaikka työpöydän viereen muistuttamaan että muillakin on joskus vähän vaikeita päiviä, mutta niistä kyllä selviää.

allekirjoituslaura

★★★½
Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump – ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma
Anders McMeel Publishing, 2017
Sivuja 125
Luettavaksi kirjastosta

Sarjakuvasunnuntai – Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Kun sarjakuvateos alkaa seitsenkohtaisella listalla miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”, tietää tarttuneensa jälleen aivan loistavaan opukseen. Ruotsalainen Liv Strömquistin teos Kielletty hedelmä puhuu niistä aiheista, joista usein huomaamattammekin vaikenemme. Kuukautisiin, orgasmiin, seksuaalisuuteen sekä vaihteleviin odotuksiin liittyy niin paljon tabuja ja väärinymmärryksiä, ettemme niitä välttämättä tajua ennen kuin ne meille osoitetaan. Oletteko esimerkiksi miettineet miksi varmasti aika moni piilottelee kuukautissuojaa nyrkissään tai taskussaan mennessään vessaan sitä vaihtamaan? Onko kuukautisissa tosiaan jotain niin hävettävää, että muille ei saa antaa pienintäkään vinkkiä siitä että NE ovat nyt käynnissä?

Kielletty hedelmä (1)

Kirjan aloittama lista seitsemästä miehestä tai miesjoukosta, jotka olisivat saaneet kiinnittää naisin hieman vähemmän huomiota, on todenmukaisuudessaan karmina. Elokuvissa miehen haaroväliin kohdistettu potku saa monesti yleisössä aikaiseksi henkistä sympatiakipua, ja sama efekti tapahtuu tämän sarjakuvan ääressä. Erityisen kammottavia ovat kertomukset lääkäreistä, jotka omaan alaansa vedoten ovat silponeet sukupuolielimiä milloin mistäkin syystä. Tällaisten raakuuksien toivoisi olevan silkkaa mielikuvituksen tuotetta, mutta valitettavasti julmista tavoista ei ole vieläkään päästy eroon. Sarjakuvassa huomautetaan esimerkiksi, että edelleen operoidaan vastasyntyneitä, joiden sukuelimet eivät sovi kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään. Sarjakuvan lettipäinen hahmo julistaa: ”Joten jos ihmiset tulevaisuudessa kysyvät, miksi ME tunsimme omana aikanamme pakkoa leikellä terveiden vauvojen genitaaleja… voimme vastata, että teimme sen RAKKAUDESTA! RAKKAUDESTA kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään!!”

Kielletty hedelmä (2)

Strömquistin loihtimat sivut ovat pääsääntöisesti mustavalkoisia ja hyvin tekstivoittoisia. Monissa ruuduissa ei ole lainkaan kuvia vaan pelkästään tekstausta tai ikään kuin lehdestä leikattuja lainauksia. Välillä kuvitusta elävöitetään valokuvilla tai mustavalkoisuuden keskelle pirskautetulla punaisella värillä, joka symboloi kuukautisverta. Kerronta tempaa mukaansa raskastempoisuudestaan huolimatta, ja itse asiassa vasta keskivaiheen värikäs Eeva ja Aatami -sarjakuva osoittaa väriloistossaan kirjan muiden osien painostavan tunnelman.

Kuten aiemmin totesin, olin pettynyt monessa paikassa hehkutettuun Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjaan. Jos sinäkin koit sen olevan turhan yksinkertainen opas feminismiin, kannattaa ehdottomasti tarttua Kiellettyyn hedelmään, tämä on jo syventävän tason katsantoa aiheeseen. Strömquist osaa nerokkaasti osoittaa niitä ajatuksia ja pelkoja, joiden kanssa moni varmasti painiskelee ymmärtämättä niiden lähtökohtia itsekään. Hän myös kertoo aivan käsittämättömistä tapauksista, jotka liittyvät naisen sukuelimeen. Esimerkiksi vuonna 1972 laukaistuun Pioneer 10 -avaruusluotaimeen laitettiin mukaan laatta, johon oli piirretty alaston mies ja nainen. Miehen sukukalleudet roikkuvat kuvassa aivan estoitta, kun taas naisen haaroväli on tasainen kuin Barbie-nukella.  Strömquist irvailee ajatukselle pienestä viivasta kauhistuneista avaruusolioista osoittaen koko piirroksen järjettömyyden.

allekirjoituslaura

★★★★★
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Käännös: Helena Kulmala
Sammakko, 2016
Sivuja 143
Luettavaksi kirjastosta

Sarjakuvasunnuntai – Jesse Matilainen: Lohikäärmeen kaupunki

En ollut suunnitellut lukevani tammikuussa sen suuremmin sarjakuvia, mutta huomasin muuttavani mieleni, kun kirjastossa oli asetettu sarjakuvia näytteille hyllyyn ja niitä oli siitä helppoa selata. Katselin muutamaa, mutta tartuin lopulta alahylyllä lojuneeseen Jesse Matilaisen Lohikäärmeen kaupunkiin. Syy lainauspäätökseen oli lähinnä teoksen takakansiteksti: ”Matkakertomukseen tiivistyy vuoden verran kokemuksia Pekingissä asumisesta. Kertojana toimii antropologi, jolla on hallussaan Kiinan kieli ja avoin mieli, mutta joka ei ole aiemmin käynyt Lohikäärmeen kaupungissa.”

bibobook_lohikaarmeenkaupunki1

Tuohon lyhyeen kuvaukseen sisältyy kolme seikkaa, jotka saivat minut kiinnostumaan teoksesta. Ensinnäkin kyseessä on matkakertomus sarjakuvan muodossa. Rakastan hyviä matkakertomuksia (esimerkiksi Rauli Virtasen Reissukirja on hyvä!) ja olen aina ollut kiinnostunut muista kulttuureista. Haaveilen ulkomaantoimittajan työstä, joten siinäkin mielessä kirja kutkutti mieltä. Toiseksi, taitelija on antropologi eli hän on ollut Kiinassa tekemässä tutkimusta ja opiskelemassa. Tunsin lievää hengeheimolaisuutta, sillä olen pahemman luokan nörtti: teen töitä tutkimusavustajana ja olen oikeasti innoissani gradun tekemisestä. Ja kolmanneksi, tarina kertoo ulkomailla asumisesta ja kulttuurien törmäämisestä. Hassuilta sattumuksilta ei siis voi välttyä.

Näitä kaikkia asioita Matilaisen teos antoikin lukijalleen. Kirja on jaettu vuodenaikojen mukaan osiin ja jokaisessa osassa pohditaan erilaisia teemoja. Alussa koetaan uutuuden viehätystä ja joskus turhautumista paikallisiin tapoihin. Niitä vertailla Suomeen ja suomalaisiin – asiat Kiinassa kun ovat ihmisten kohtaamisesta ja yhteiskunnan järjestelmästä lähtien erilaisia kuin täällä meillä. Piirroksissa on läsnä alituisesti huono ilmanlaatu ja monesti asioita voi tehdä ainoastaan silloin, kun ilmassa on hieman vähemmän saasteita. Lopulta kertoja palaa vaimoineen kotiin Suomeen ja yhtäkkiä Suomi onkin iso, hiljainen ja väljä. Ja Kiinaankin jää asioita, joita tulee ikävä.

Matilainen piirtää hauskasti ja monipuolisesti. Kuvissa on paljon vaihtelua ja viiva on sopivan yksinkertaista ainakin näin sarjakuvien noviisille. Tarinat ovat hauskoja pieniä kommelluksia, mutta sekaan mahtuu muutamia syvällisimpiäkin elämänviisauksia ja tärkeitä oivalluksia. Itsekin ulkomailla asuneena joihinkin Matilaisen kokemuksiin on helppo samaistua.

Teos on nopealukuinen: luin sen luultavasti alle parissa tunnissa. Se sopii ehdottomasti luettavaksi sellaisellekin, joka ei normaalisti lue sarjakuvia (aka. minä). Ja kaupanpäälle saa mielenkiintoisen katsauksen Kiinaan ja sen kulttuuriin.

allekirjoitusminna

★★★
Jesse Matilainen: Lohikäärmeen kaupnki
Suuri Kurpitsa,2014
Sivuja 119
Luettavaksi kirjastosta

Sarjakuvasunnuntai – Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja Inhon Internet

Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja Inhon Internet on tärkeä teos. Se näyttää tositarinoiden kautta millaiseen tilanteeseen vihapuheen ja naisvihan tila suomalaisessa yhteiskunnassa on edennyt. Se jää mietityttämään. Ja ehkä hieman ahdistamaan.

Se kannattaa lukea.

bibobook_vihanjainhoninternet1

Vaikka en ole koskaan itse joutunut netissä vihakampanjan kohteeksi, olen työssäni tavannut monia, jotka ovat. Ystäväpiirini on täynnä toimittajia, jotka ovat kirjoittaneet erityisesti maahanmuutosta ja joutuneet sen jälkeen vihapuheen kohteiksi. Niemisen ja Vehkoon teos alkaa aivan liian tutuilla tarinoilla naisista, jotka ovat puhuneet tai kirjoittaneet maahanmuutosta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, uskonnosta tai mistä tahansa vastaavasta aiheesta verkossa tai muussa mediassa – ja saaneet sen jälkeen kokea törkyviestien ryöpyn.

Kirjaan on upotettu runsaasti haastateltujen naisten saamia vihaviestejä. Kauheinta tai ehkäpä silmiä avaavinta on se, että jokainen viesti on oikea ja jokaisen viestin takana on aito lähettäjä, toinen ihminen. Lukukokemuksen aikana päässä risteilivät monet ajatukset, mutta päällimmäinen liittyi empatiaan. Miksi nämä nettikiusaajat eivät pysty kuvittelemaan omien tekojensa vaikutuksia toiseen ihmiseen? Miksi elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa on hyväksyttävää purkaa omaa pahaa oloa toiseen ihmiseen netin välityksellä? Teoksen loppupuolella kysyttiin vihapuheviestejä lähettäviltä ihmisiltä, miksi he käyttäytyvät kuten he käyttäytyvät. Eräs mies ei muistanut lähettäneensä toimittajalle törkeitä viestejä. Toisen mielestä omista mielipiteistä ei pidä tuntea syyllisyyttä. Asenne omaa käytöstä ja sen toisessa ihmisessä aiheuttamia tunteita kohtaan oli täysin välinpitämätön.

Empatiaan liittyy vahvasti toinenkin ajatukseni: Miksi nämä ihmiset luulevat, että heillä on oikeus käyttäytyä kuin kiusaajat? Se, että toinen ihminen on kanssasi eri mieltä asioista, ei anna sinulle oikeutta heittää käytöstapojasi romukoppaan. Se, ettet näe tätä toista ihmistä suoraan edessäsi, ei anna sinulle oikeutta lähettää hänelle törkyä internetin välityksellä. Kun vihapuheen kohdetta ei nähdä sisarena, äitinä, veljenä, tyttärenä, vaimona,  ystävänä, on hänen päälleen helpompi oksentaa rumia sanoja. Se, että toinen on laittanut mielipiteensä verkkoon, ei oikeuta ketään häiriköimään tai uhkailemaan ketään.

bibobook_vihanjainhoninternet3

Kirja nostaa hienosti esille sen, miten vihapuhe ja naisviha ovat isoja yhteiskunnallisia ongelmia ja miten nämä kaksi ilmiötä ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Vaikka aihepiiri oli minulle jollakin tapaa ennestäänkin tuttu, antoi teos uutta ajattelemisen aihetta siihen, miten nykyiseen tilanteeseen on jouduttu ja miten tästä päästään eteenpäin. Muutosta kaivataan esimerkiksi vihapuheesta rankaisemiseen. Tiesitkö, että poliisin vihapuherikoksiin erikoistunut yksikkö tutkii ainoastaan tapauksia, jotka voidaan tulkita kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan? Yksittäisiin ihmisiin kohdistuneet tappo- tai raiskausuhkaukset eivät siis edes kuulu yksikön toiminnan piiriin. Kirjassa esiintyvien naisten tarinoissa poliisin kanssa asiointi on ollut vaikeaa ja usein tappouhkauksesta tehty rikosilmoitus johtaa lähinnä ilmoituksiin esitutkinnan lopettamisesta. Mielessä liikkuivat tässä kohtaa lähinnä raivon ja surun tunteet.

Vihapuhe muistuttaa ilmiönä koulukiusaamista. Kaikki tietävät, että sitä on ja jokainen on joskus törmännyt siihen. Silti harva uskaltaa puuttua, koska puuttuminen on niin vaikeaa. Tähänkin näkökulmaan Vihan ja Inhon Internet on tarttunut: Kirjan loppupuolelta löytyy ohjeita tilanteeseen, jos itse joutuu vihapuheen kohteeksi. Toisaalta mukana on myös vinkkejä, miten toista vihapuheen kohteeksi joutunutta voi tukalassa tilanteessa auttaa.

Niemisen ja Vehkoon teos on ajankohtainen ja ravisuttava. Se on suositeltavaa luettavaa ihan kenelle tahansa. Teoksen teemoista pitää puhua – me emme suostu vaikenemaan.

allekirjoitusminna

★★★★★
Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja Inhon Internet
Kosmos, 2017
Sivuja 147
Luettavaksi omasta hyllystä

Sarjakuvasunnuntai: Muumit – Sarjakuvaklassikot I– I I

Minun on jälleen tunnustettava teille jotakin. Hieman tämä tunnustus nolottaa ja harmittaakin, enkä suinkaan ole siitä ylpeä. Mutta tässä se tulee: Tove Janssonin muumihahmot ovat minulle tuttuja lähinnä lapsille suunnatuista piirretyistä. En muista olenko koskaan lukenut varsinaista Muumi-kirjaa kokonaan, jotenkin olen aina ohittanut ne kirjastovierailuillani. Oikein harmittaa itseni puolesta, mitä hienoja teoksia olenkaan päästänyt livahtamaan ohitseni!

Ensimmäinen askel Tove Janssonin tuotantoon tutustumiseen on nyt otettu, sillä Sarjakuvahaasteen innoittamana luin jopa kaksi Janssonin sarjakuvakokoelmaa eli Muumit – Sarjakuvaklassikot -sarjan ensimmäisen ja toisen osan. Molemmat kirjat koostuvat neljästä tarinasta, jotka on julkaistu alun perin englanninkielisinä brittiläisessä The Evening News -lehdessä vuosina 1954–1956. Molempiin kirjoihin on 2000-luvun puolella lisätty vielä Sirke Happosen kiinnostavat jälkisanat, joissa avataan lyhyesti sarjakuvien taustoja.

Muumit-sarjakuvat (1)

Sarjakuvaklassikoista ensimmäinen koostuu seuraavista tarinoista: Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari. Mustavalkoisessa sarjakuvassa pääsemme aluksi tutustumaan Muumipeikkoon, joka ei osaa sanoa ei sukulaisilleen, jotka ovat muuttaneet viihtyisän kotitalon niin ahtaaksi ja meluisaksi, ettei Muumipeikko mahdu edes omaan sänkyynsä nukkumaan. Muumin ystävä Nipsu tarjoaa ongelmaan ratkaisua: kuuluisien ja rikkaiden ei tarvitse kestää sukulaisten pompottelua. Muumimamma ja Muumipappa esitellään vasta toisessa tarinassa, jossa selviää, että Muumipeikko on kadonnut vanhemmiltaan aivan pienenä, ja sen vuoksi varttunut yksin ilman perhettään. Muumit Rivieralla nähtiin jokunen vuosi sitten elokuvateattereissa, minulle se tosin on tuttu vain trailereiden kautta. Kirjan viimeisessä tarinassa lähdetään puolestaan retkelle, josta kehkeytyy aikamoinen seikkailu.

Koska olen tottunut televisiosarjan pehmennettyihin ja lapsille sopiviin muumeihin, tuntuvat sarjakuvien hahmot hieman vierailta etenkin aivan alussa. Muumipeikko on kummallinen haahuilija, josta välillä kuoriutuu oikea tuittupää. Nipsu ei ole lainkaan pelokas, vaan ahneuksissaan jopa pahansuopa. Muumipapan seikkailunhalu yltyy sellaisiin mittoihin, etten ymmärrä miten tasaisen rauhallinen Muumimamma jaksaa puolisonsa menoa. Niiskuneiti tuntuu varsin ailahtelevaiselta vaihtaessaan miestä vähän joka käänteessä, eikä hänen ja Muumipeikon heilastelua kääritä ystävyyden harsoon samaan tyyliin kuin lastenohjelmassa.

Sarjan toisessa osassa muumihahmot tuntuvat jo paljon tutummilta. Vaarallinen talvi, Kuvitteluleikki, Talonrakennus ja Aloitamme uuden elämän tempaavat mukaansa eri tavalla, eivätkä ole yhtä pahasti stripin päätyyn töksähteleviä kuin ensimmäisen osan tarinat. Se on saavutus, sillä sanomalehteen jatkokertomukseksi luotuun tarinaan voi olla vaikea saada sellaista ilmavuutta, jota yhteen pötköön luettava tarina vaatii. Näissä neljässä tarinassa muumit oppivat, että urheilu ei ole heitä varten, onhan se aivan liian vakavamielistä hommaa. Kun jopa arki on perheelle pelkkää leikkiä, tuntuu ryppyotsainen suorittaminen elämän kaikilla osa-alueilla varsin väkinäiseltä. Muumipeikon rakentamassa talossa kaikki on hieman vinossa, ja viimeisessä tarinassa koko laakson väki ajautuu sekasortoiseen melskeeseen kahden kilpailevan profeetan oppien ristitulessa.

Sarjakuvat on taiten piirretty, mustavalkoisuudessaankin ne ovat täynnä kevään kukkasia ja elämän säteilyä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja sarjakuvien kehysten korvaaminen milloin kettingillä ja milloin kukkasilla tai koivunrungoilla tuo sivuille elävyyttä. Ei ihme, että Muumit seikkailevat niin monenlaisissa painotuotteissa, tästä visuaalisuudesta on helppo ammentaa.

Jansson on onnistunut upottamaan sarjakuviinsa ihailtavan määrän yhteiskunnallista kritiikkiä alleviivaamatta sitä kuitenkaan liikaa. Etenkin toisessa kokoelmassa esitellään paljon toisistaan poikkeavia elämäntapoja, joiden vastakkainasettelua tarinoissa kritisoidaan. Jokaisen tulisi saada elää tavallaan, kunhan ei samalla vahingoita muita. Ystävyys, perhe ja toisten auttamien nousevat arvoista jaloimmiksi. Mukana on myös ripaus suvaitsevaisuutta, jonka Muumimamma muotoilee kauniisti Surku-koiralle, joka ei pidä kuin kissoista: ”Miksi kaikkeen pitää suhtautua niin traagisesti? Kissoja tai koria, tärkeintä että ylipäätään pitää jostakin.”

allekirjoituslaura

★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I
Käännös: Anita Salmivuori
WSOY, 2008
Sivuja 96
Luettavaksi kirjastosta

★★★★
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot I I
Käännös: Anita Salmivuori & Juhani Tolvanen
WSOY, 2009
Sivuja 85
Luettavaksi kirjastosta

Sarjakuvasunnuntai – Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

En ole koskaan ollut kovin kummoinen sarjakuvien lukija. Kotikotiin tulleen Aku Ankan ahmin toki joka keskiviikko ja sanomalehtien huumoripätkät silmäilen säännöllisesti, mutta sarjakuvaromaanit ovat itselleni varsin vierasta aluetta. Syksyllä innostus alkoi kuitenkin kipunoida, ja luin yhteensä kolme sarjakuvaa. (Postaukset täällä ja täällä.) Tuossa alkuinnostuksessa lainasin kirjastosta aikamoisen kasan sarjakuvia, joista suurin osa tosin odottaa edelleen pinoissa koskemattomina. Kuin tilauksesta Hurja Hassu Lukija esitti joulukuussa Sarjakuvahaasteen, johon minun oli toki aivan pakko tarttua.

Tämä postaus on ensimmäinen vastaukseni Sarjakuvahaasteeseen. Tämän vuoden aikana julkaisemme blogissamme säännöllisen epäsäännöllisesti sarjakuva-arvioita näin sunnuntaisin. Tämä olkoon siis ensimmäinen Sarjakuvasunnuntai.

Aikuisuus on myytti (1)

Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti rosvosi sydämeni jo luettuani siitä arvion Kirjavarkaan tunnustuksia -blogissa. Mustatukkainen piirroshahmo seikkailee aikuisuuden kynnyksellä niiden typerien pulmien kanssa, jotka varmasti raastavat meistä jokaisen hermoja aika ajoin, mutta mukana on myös pieniä onnen hetkiä. Hän nuuhkii onnellisena kirjoja, kiroaa kaikkien vaatteiden alta näkyviä rintsikoita jotka jäävät aina pesemättä, unohtaa tapaamiensa ihmisten nimet välittömästi ja ihailee selfieen tallentuneita huonoja puoliaan.

Lapsena katsoimme vanhempiamme, ja ajattelimme, että tuollaisiahan ne aikuiset ovat. Nyt kun oma ikämittari näyttää jo aikuisuuteen oikeuttavia lukemia, tuntuu tuo sana mystiseltä, vieraalta, myytiltä. Vaatekaappi voi olla täynnä kauniita ja asiallisia vaatteita, mutta silti sitä pukeutuu johonkin vanhan ja pussittavaan. Tai kaikkein mieluiten olisi kotona pyjama päällä. Andersen tarttuu sivun mittaisilla sarjakuvillaan myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten joidenkin ihmisten tapaan painostaa lasten hankkimiseen. Se nyt vaan on niin, että joku tietää jo viisivuotiaana, ettei halua lapsia, ja tuo päätös pitää läpi elämän. Muidenkin olisi syytä se ymmärtää.

Aikuisuus on myytti (2)

Andersenin piirrostyyli oli kepeä ja helppo, mustavalkoiset sarjakuvapätkät ilahduttavat. Moni tarina naurattaa ihan ääneen, ja useamman sivun kohdalla huomaan nyökytteleväni samaistumisen merkiksi. Kirja on myös todella nopealukuinen, sain sen päätökseen yhden vaivaisen lounastunnin aikana. Koska tämä yksi kirja ei suinkaan riittänyt, oli pakko alkaa seurata sarjakuvataituria sekä Facebookissa että Instagramissa.

allekirjoituslaura

★★★★
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti – ”Sarah´s Scribblers” -kokoelma
Käännös: Aura Nurmi
Sammakko, 2017
Sivuja 109
Luettavaksi kirjastosta

Chabouté: The Park Bench

Kuten Mielenterveysviikolla tunnustin, en ole juuri perehtynyt sarjakuviin sitten kotiin kannetun Aku Ankka -lehden. Tänä syksynä olen kuitenkin ottanut ensimmäiset haparoivat askeleet sarjakuvan polulle, ja itse asiassa siitä voi kiittää Kirjojen keskellä -blogin Maijaa. Marraskuussa silmiini osui arvio Chaboutén teoksesta The Park Bench. Pika-arvio sai kiinnostukseni heräämään ja varaus kirjastoon lähti siltä istumalta. Luin – tai ehkä ennemminkin katselin – kirjan heti sen repusta kaivettuani.

The Park Bench (2)

Takakansitekstissä irvaillaan The Park Benchin olevan ranskalaisen sarjakuvataiteilijan ensimmäinen englanninkielinen teos. Sinänsä se ei vaadi paljon, sillä sisäsivuilla on tekstiä vain penkkiin kaiverretun I ♥ YOU -tunnustuksen, suttuisen graffitin ja muutamien muiden yksittäisten sanojen verran. Loppu onkin upeaa mustavalkoista kuvaa.

Teoksen päähenkilö on puistonpenkki, jonka pintaan pieni poika kaivertaa linkkuveitsellään rakkaudentunnustuksen tytön katsellessa vieressä. Aikaa kuluu, ja penkki vain seisoo paikallaan tarjoten ihmisille sitä, mitä nämä kulloinkin tarvitsevat. Jollekin penkki on hengähdyspaikka, toiset kohtaavat sen luona. Jollekin sen huoltaminen on työtä, jollekin se tarjoaa yösijan. Se pitää jalkansa suorassa jopa ne kerrat, kun vapaana liikkuva koira nostaa jalkaansa sen edessä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin kulkee penkin ohi huomaamatta sitä lainkaan. Vuodenajat vaihtuvat, mutta penkin vahtivuoro jatkuu.

Jännittävää, miten kuvien kautta penkkiin alkaa suhtautua kuin elolliseen olentoon. Minua hieman surettaa, kun kukaan ei pysähdy istumaan sen kanssa talvisten hankien peittäessä puiston. Toisaalta olen suunnattoman iloinen joka kerta, kun penkki saa mahdollistaa tärkeitä kohtaamisia, jopa elämän käännekohtia.

Minulta meni hetki aikaa tajuta, että penkin ohi kävelee usein niitä samoja, tuttuja hahmoja. Niinhän se tosin on myös todellisessa maailmassa. Tietyn puistonpenkin ohi kulkee toki aina uusia ihmisiä, mutta säännöllisesti niitäkin, joiden työmatkalla tai vaikka lenkkireitillä se on.

The Park Bench (1)

Chabouté onnistuu luomaa pieniä tuokiokuvia, jotka arkisessa yksinkertaisuudessaan paljastavat yllättävän paljon kirjan hahmojen tunne-elämästä. Oma suosikkini on vanha pariskunta, joka saapuu penkille, istahtaa ja jakaa veitsellä puoliksi pienen leivoksen. Heidän katseissaan näkee vuosikymmenten aikana hioutunutta rakkautta.

Sarjakuva sai minut nauramaan, herkistymään, melkein jopa itkemään. Olen todella kitsas antamaan viittä tähteä, mutta tämän teoksen äärellä laimeampi arvio olisi ollut vähättelyä. Tämä oli todellakin kaunis ja inspiroiva aloitus tutkimusmatkallani sarjakuvien maailmaan.

allekirjoituslaura

★★★★★
Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017
Sivuja 336
Luettavaksi kirjastosta

Kaksi sarjakuvaa Mielenterveysviikolle

Tiesitkö, että nyt vietetään Mielenterveysviikkoa? Kirjablogeissa tämä erittäin tärkeä aihe on näkynyt kuluneina päivinä laajalti kiitos Eniten minua kiinnostaa tie -blogin heittämän haasteen. Tämän viikon kirjastokäynnillä huomasin hyllyn, johon oli teemaviikon kunniaksi kerätty monenlaisia mielenterveyttä käsitteleviä kirjoja. Kaksi sarjakuvaa kiinnitti huomioni, ja näiden teosten kautta haluan tuoda Mielenterveysviikon myös tänne Bibbidi Bobbidi Bookin puolelle.

mielenterveysviikko_logo

Mielenterveys on asia, joka tulee helposti unohdettua kun kaikki on kunnossa. Mielenterveys on myös asia, josta suurin osa meistä tietää aivan liian vähän. Kamppailu mielenterveysongelmien kanssa ei välttämättä aina näy selvästi päällepäin, ja sen vuoksi sairauksia on aivan liian helppo vähätellä tai ohittaa olankohautuksella. ”Kaikkiahan meitä välillä vähän väsyttää, kaikkihan nyt joskus angstaavat.” Yleensä taustalla ei ole vihamielisyys tai ilkeys, vaan yksinkertaisesti liian vähäinen tietämys. Sen vuoksi Mielenterveysviikon kaltaiset valistamiskampanjat ovat kultaakin kalliimpia. Valistuksella en suinkaan tarkoita julisteiden kiinnittämistä täpötäydelle ilmoitustaululle ja värikkäiden esitteiden jakamista kadulla. Myös kirjallisuus voi avata ikkunoita maailmaan, jota muuten voi olla vaikea ymmärtää. Eikä suinkaan unohdeta kirjallisuuden voimaa neuvojana, vertaistukena, oppaana ja tunteiden sanallistajana.

Kirjablogeissa on tällä viikolla nostettu ahkerasti esille Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, josta kirjoitin arvion marraskuun alussa. Erittäin onnistunut kuvaus masennuksesta ja terveydenhuollon viidakossa suunnistamisesta, suosittelen kirjaa edelleenkin luettavaksi aivan kaikille! Myös John Greenin uusin kirja Kilpikonnan kuorella sopii Mielenterveysviikon teemaan, kärsiihän päähenkilö pakko-oireista ja suuresta sisäisestä ahdistuksesta.

Sarjakuvat (3)

Olen marraskuun aikana alkanut kiinnostua yhä enemmän sarjakuvista, joihin olen aiemmin tutustunut lähinnä Aku Ankkojen ja sanomalehtien katkelmien avulla. Nyt kun olen tutustunut kolmeen eri kirjaan (siitä kolmannesta lisää joskus myöhemmin), haluaisin yhä innokkaammin nostella lukupinoihini lisää sarjakuvia. Kuten nämä Mielenterveysviikkoon kiinteästi liittyvät teokset osoittavat, sarjakuvan keinoin pystyy esittelemään rusentavan aidosti vaikeitakin asioita.

Emmi Niemisen Keskiviikko kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu käsittelemään lasista lapsuuttaan vielä vartuttuaankin. Sain juuri päätökseen Ani Kellomäen Kosteusvaurioita-kirjan, joten aikuisten alkoholinkäytön vaikutukset lapsiin ovat kummitelleet mielessäni. Niemisen mustavalkoisessa sarjakuvassa ahdistus ja pelko valuvat ruutujen sisältä myös lukijan rinta-alaan. Kuvissa nähdään konkreettisesti, kuinka omat pelot ja epävarmuudet voivat romuttaa koko ympäröivän todellisuuden ja kutistaa ihmisen pikkiriikkiseksi, pelosta tutisevaksi mytyksi.

Sarjakuvat (1)

Glyn Dillonin The Nao of Brown on yleisilmeeltään aivan erilainen kuin Niemisen mustavalkoinen tunneryöppy. The Nao of Brown -teoksen kauniin herkät ja värikkäät sivut on herätetty eloon vesiväreillä. Hahmojen ilmeiden ja eleiden tarkkuutta ei voi kuin ihailla. Tarinan päähenkilö Nao Brown kärsii pakko-oireisesta häiriöstä, joka tosin ei näyttäydy pakonomaisena käsien kuuraamisena, vaan väkivaltaisina kuvitelmina. Kynän survominen raskaana olevan naisen vatsan läpi suoraan kohdussa kasvavaan vauvaan on niin ahdistava ajatus, että sen kuvitteleminen sarjakuvankin ääressä on pelottavaa. Tunteiden hallinta ja oman elämänsä saaminen haltuun kulkevat kantavina teemoina läpi paksun ja loppuun asti harkitusti kuvitetun kirjan.

Toivottavasti tämä Mielenterveysviikko on antanut jonkinlaista apua ja lohtua sitä tarvitseville. Toivottavasti se on jakanut tiedonmurusia niille, jotka ovat olleet vailla ymmärrystä. Toivottavasti se on rohkaissut meitä kaikkia olemaan lähellä toisiamme ja tarvittaessa tarjoamaan apua. Ja toivottavasti nämä asiat eivät painu unholaan heti teemaviikon vaihtuessa uuteen.

allekirjoituslaura

Emmi Nieminen: Keskiviikko
Kumiorava, 2012
Sivuja 40
Luettavaksi kirjastosta
★★★½

Glyn Dillon: The Nao of Brown
Self Made Hero, 2012
Sivuja 204
Luettavaksi kirjastosta
★★★★