Palaamme jälleen vanhan taisteluparini luokse. Olen tunnustanut kuinka vaikeaa minusta on kuunnella novelleja äänikirjana, mutta myös kuinka tahmealta novellit tuntuvat perinteisen paperikirjan sivuiltakin luettuna. Pyysin teiltä vinkkejä ja lainasin läjän novellikokoelmia. En koe silti parantuneeni vaikeasta novelliallergiastani.
Tällä kertaa tartuin suomenruotsalaisen kirjailija Johan Bargumin teokseen Lyhykäisiä. Kirjan kansitekstin mukaan Bargum on merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme, joten jo oli aikakin tutustua hänen tuotantoonsa, suomenruotsalaiset kirjailijat kun eivät tunnu olevan lukupaletillani kovin hyvin edustettuina.
Lyhykäisiä sisältää kattavan valikoiman hyvin lyhyitä novelleja. Pikkiriikkisimmät niistä ovat vain muutamien rivien mittaisia, ja monet jopa muistuttavat mielestäni enemmän runoja kuin novelleja. Ja runoja ne varmasti ovatkin, sillä kirjan alkulehdillä mainitaan erikseen runojen suomentaja (Jyrki Kiiskinen) kirjan varsinaisen kääntäjän (Marja Kyrö) lisäksi. Kiinnostava konsepti sekoittaa näin novelleja ja runoja, ikään kuin hakea raja niiden välillä.
”Ajan myötä vanhenin. Niinhän me teemme. En suosittele.”
Bargumin novelleista kaikuu pelko vanhenemisesta ja kuolemasta, jolle ei toisaalta voi mitään. Myös meri ja lapsuuteen liittyvä lämpöinen nostalgia ovat läpi kirjan toistuvia aiheita. Vaikka kuolemaan suhtaudutaan kunnioittavan hartaasti ja haikeasti, on mukana myös kuivahkoa, mutta napakkaa huumoria. Muutamien sanojen mittaiset sivallukset osuvat ainakin minun nauruhermoihini. Johan Bargum osaa jopa nauraa itselleen, sillä eräässä novellissa sattumoisin erästä kirjailija Bargumia pyydetään puhumaan tilaisuuteen, jonka kutsuun lukemattomat kirjailijat ennen Bargumia ovat vastanneet kieltävästi. Vaikka kirjan tunnelma ja kuoleman läheisyys eivät näyttäydy painostavina, jää lukija helposti ajattelemaan elämän viimeisiä hetkiä. Mitä jos silloin on yksin? Mitä jos on menettänyt kaiken, mitä rakastaa?
”Niinpä kysynkin: voitteko ajatella tulevani haudalleni? Teidän ei tarvitse huolehtia käytännön asioista. Hautaustoimistosta soitetaan, kun asia kohta puoleen käy ajankohtaiseksi. Virkailija antaa teille vaatimattoman kukkakimpun, jonka toivon teidän laskevan uurnalleni ennen kuin pieni kuoppa peitetään hiekalla ja soralla.”
Sitten tuleekin se hankala osio: kirjan arvioiminen. Tavallaan minä pidin kirjasta. Pystyin eläytymään henkilöiden iloihin ja suruihin, palasin lapsuuteni hetkiin, syyssateisiin, isän auton etupenkille. Hymähtelin ja hitusen liikutuin. Mietin niitä, jotka eivät ole enää luonani. Mutta silti. SILTI. Minun on pakko kysyä itseltäni, mitä kirjasta lopulta ihan oikeasti jäi käteen. Tai ehkä tarkemmin sanottuna aivojeni mutkiin. Lyhykäisiä maalaa tunnelmia, jotka pitävät minut otteessaan siihen asti, että kääntyvä sivu rikkoo luodun maailman miljooniksi siruiksi. Jälkeenpäin muistan vain yksittäisiä kohtia, en pysty palauttamaan mieleeni kuin muutaman tarina-aihion.
Junassa istuskellessa oli aikaa jäädä pohdiskelemaan kirjaa sen jälkeen, kun painoin takakannen kiinni. Aloin pohtia, onko novelleiden lopulta edes tarkoitus tallentua pitkäkestoiseen muistiimme, niin että lauseet ja hetket voi poimia milloin tahansa uudelleen tarkasteltavaksi. Vai riittäisikö se, että novelli luo lukuhetken ajaksi tietyn tunnelman, joka saakin haalistua heti uuden sivun alussa? Olenko tähän asti lukenut novelleja aivan väärin? Pitäisikö minun lopettaa huonomuistisuuteni kiroaminen, ja tyytyä siihen, että jotkin tekstit vain käväisevät ajatusteni reunamailla värittämässä pienen hetken omalla värillään ja katoavat sitten jonnekin pimeään?
Luetko sinä novelleja? Kuinka hyvin muistat kertomusten tapahtumat, henkilöt ja paikat jälkikäteen? Olenko yksikseni ongelmieni kanssa?
★★★½
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Käännös: Merja Kyrö
107 sivua
Luettavaksi kirjastosta
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Bibbidi Bobbidi Book 
Ihan älyttömän hyvin sanallistettu tuo lukemisen unohtaminen, vau! Mulla on vähän sama olo välillä, että jotkut kirjat eivät vaan jää päähän ja esimerkiksi blogitekstien kirjoittaminen on tosi vaikeaa, jos en heti lukemisen jälkeen kirjoita. Mutta kai se on ihan sallittua, sittenhän on ainakin mukavampi palata kirjoihin, joista tykkää, kun ei muista kaikkea? Mulla on muutama novellikokoelma hyllyssä, mutta enpä ole minäkään sellaista tapaa löytänyt, että ne olisivat vielä päätyneet luettavaksi. Mutta joskus!
TykkääTykkää
Kiitoksia! Nämä ajatukset lähtivät oikein urakalla mylläämään päässäni, kun olen nyt näiden novellikokoelmien kanssa kipuillut. Ehkä jossain kohtaa on vain hyväksyttävä se, että novellit eivät ehkä ole minua varten. Mutta en ole vielä valmis antamaan periksi! On varmasti oltava myös armollisempi itselleen lukijana. Juuri viime yönä valvoin myöhään kirjan ääressä joka oli äärimmäisen koukuttava, mutta kirjallisilta ansioiltaan laiha. Vaikka ihmisellä on vain rajallinen aika lukea kirjoja, on ihan ok lukea kirjoja, jotka eivät räjäytä tajuntaa tai jätä pysyviä muistijälkiä. Se pitää vain hyväksyä.
TykkääTykkää
Löysin bloginne podcast-vierailunne kautta, ja nyt olen mielenkiinnolla lueskellut postauksianne. Kiitos kiinnostavasta ja erilaisesta kirjablogistanne!
Mitä tulee novelleihin, itse luen niitä nykyään paljon ja mielelläni, mutta tämä Bargumin kokoelma jäi minulta suorastaan kesken. Tarinat olivat jotenkin niin.. pieniä. Itse rakastuin novelleihin luettuani avausnovellin Jhumpa Lahirin booker-palkitusta kokoelmasta Tämä siunattu koti (koko kokoelma on hyvä!). Sen jälkeen olen lukenut monia erinomaisia novellikokoelmia. Niissä täytyy tosin hyväksyä se, että jokainen novelli ei kosketa aivan yhtä paljon.. Niistä eniten kolahtaneista jää myös se etsimäsi muistijälki. Mielestäni kirja voi olla hyvä lukupala, vaikkei siitä jäisi myöhempiä muistikuvia, mutta silloin kirja ei ole kyllä onnistunut koskettamaan lukijaa ainakaan siinä hetkessä.
Tässä vielä muutamia omia suosikkinovellikokoelmiani, jos haluat testata jotain erilaista kuin Bargum:
Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa
Margaret Atwood: Poikkeustila
Johanna Holmström: Camera obscura
TykkääTykkää
Tervetuloa ja hyvä että viihdyt täälläkin!
Bargumin novellit olivat totisesti lyhykäisiä. Ehkä tämä oli vähän väärä valinta minulle, kun taistelen itseni kanssa jo pidempienkin novellien kanssa. Veikkaan että olen ollut myös vähän turhan hätäinen lukiessani. Pari syvää hengenvetoa novellien välissä voisi jo auttaa, eihän sitä kirjastakaan toiseen hypätä ilman pientä taukoa. Se voisi auttaa muistamaan tekstejä erillisinä teoksina.
Ja kiitokset vinkeistä, lisäsin ne lukulistalleni! Johanna Holmströmilta olen lukenut romaaneja, jännä nähdä millainen hänen äänensä on novelleissa
TykkääTykkää