Bibbidi Bobbidi Book

Palaamme jälleen vanhan taisteluparini luokse. Olen tunnustanut kuinka vaikeaa minusta on kuunnella novelleja äänikirjana, mutta myös kuinka tahmealta novellit tuntuvat perinteisen paperikirjan sivuiltakin luettuna. Pyysin teiltä vinkkejä ja lainasin läjän novellikokoelmia. En koe silti parantuneeni vaikeasta novelliallergiastani.

Tällä kertaa tartuin suomenruotsalaisen kirjailija Johan Bargumin teokseen Lyhykäisiä. Kirjan kansitekstin mukaan Bargum on merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme, joten jo oli aikakin tutustua hänen tuotantoonsa, suomenruotsalaiset kirjailijat kun eivät tunnu olevan lukupaletillani kovin hyvin edustettuina.

Lyhykäisiä sisältää kattavan valikoiman hyvin lyhyitä novelleja. Pikkiriikkisimmät niistä ovat vain muutamien rivien mittaisia, ja monet jopa muistuttavat mielestäni enemmän runoja kuin novelleja. Ja runoja ne varmasti ovatkin, sillä kirjan alkulehdillä mainitaan erikseen runojen suomentaja (Jyrki Kiiskinen) kirjan varsinaisen kääntäjän (Marja Kyrö) lisäksi. Kiinnostava konsepti sekoittaa näin novelleja ja runoja, ikään kuin hakea raja niiden välillä.

”Ajan myötä vanhenin. Niinhän me teemme. En suosittele.”

Bargumin novelleista kaikuu pelko vanhenemisesta ja kuolemasta, jolle ei toisaalta voi mitään. Myös meri ja lapsuuteen liittyvä lämpöinen nostalgia ovat läpi kirjan toistuvia aiheita. Vaikka kuolemaan suhtaudutaan kunnioittavan hartaasti ja haikeasti, on mukana myös kuivahkoa, mutta napakkaa huumoria. Muutamien sanojen mittaiset sivallukset osuvat ainakin minun nauruhermoihini. Johan Bargum osaa jopa nauraa itselleen, sillä eräässä novellissa sattumoisin erästä kirjailija Bargumia pyydetään puhumaan tilaisuuteen, jonka kutsuun lukemattomat kirjailijat ennen Bargumia ovat vastanneet kieltävästi. Vaikka kirjan tunnelma ja kuoleman läheisyys eivät näyttäydy painostavina, jää lukija helposti ajattelemaan elämän viimeisiä hetkiä. Mitä jos silloin on yksin? Mitä jos on menettänyt kaiken, mitä rakastaa?

”Niinpä kysynkin: voitteko ajatella tulevani haudalleni? Teidän ei tarvitse huolehtia käytännön asioista. Hautaustoimistosta soitetaan, kun asia kohta puoleen käy ajankohtaiseksi. Virkailija antaa teille vaatimattoman kukkakimpun, jonka toivon teidän laskevan uurnalleni ennen kuin pieni kuoppa peitetään hiekalla ja soralla.”

Sitten tuleekin se hankala osio: kirjan arvioiminen. Tavallaan minä pidin kirjasta. Pystyin eläytymään henkilöiden iloihin ja suruihin, palasin lapsuuteni hetkiin, syyssateisiin, isän auton etupenkille. Hymähtelin ja hitusen liikutuin. Mietin niitä, jotka eivät ole enää luonani. Mutta silti. SILTI. Minun on pakko kysyä itseltäni, mitä kirjasta lopulta ihan oikeasti jäi käteen. Tai ehkä tarkemmin sanottuna aivojeni mutkiin. Lyhykäisiä maalaa tunnelmia, jotka pitävät minut otteessaan siihen asti, että kääntyvä sivu rikkoo luodun maailman miljooniksi siruiksi. Jälkeenpäin muistan vain yksittäisiä kohtia, en pysty palauttamaan mieleeni kuin muutaman tarina-aihion.

Junassa istuskellessa oli aikaa jäädä pohdiskelemaan kirjaa sen jälkeen, kun painoin takakannen kiinni. Aloin pohtia, onko novelleiden lopulta edes tarkoitus tallentua pitkäkestoiseen muistiimme, niin että lauseet ja hetket voi poimia milloin tahansa uudelleen tarkasteltavaksi. Vai riittäisikö se, että novelli luo lukuhetken ajaksi tietyn tunnelman, joka saakin haalistua heti uuden sivun alussa? Olenko tähän asti lukenut novelleja aivan väärin? Pitäisikö minun lopettaa huonomuistisuuteni kiroaminen, ja tyytyä siihen, että jotkin tekstit vain käväisevät ajatusteni reunamailla värittämässä pienen hetken omalla värillään ja katoavat sitten jonnekin pimeään?

Luetko sinä novelleja? Kuinka hyvin muistat kertomusten tapahtumat, henkilöt ja paikat jälkikäteen? Olenko yksikseni ongelmieni kanssa?

★★★½
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Käännös: Merja Kyrö
107 sivua
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle