Päivä jolloin opin, että novellit eivät sovi äänikirjoiksi – kolme miniarviota

Äänikirjoja on tullut taas kuunneltua sen verran hyvään tahtiin, että on aika koota jälleen kolmen arvion yhtispostaus. Ja mikäkö näitä kolmea kirjaa sitten yhdistää? Eipä oikeastaan mikään muu kuin se, että ne ovat tänä vuonna julkaistuja kotimaisia teoksia, jotka jollain tasolla tempaisivat minut mukaansa.

Toinen tuntematon

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon
Lukija: Erja Manto
WSOY, 2017
161 sivua, 8 h 38 min
★★★★

Kuten olen ehkä aiemminkin maininnut, olin tympääntynyt Suomi 100 -teemaan jo noin helmikuun kohdalla. Niin väsyneitä ja väkisin väännettyjä teemahupailuja on tämän vuoden aikana nähty, että koko suuri juhlavuosi tuntuu välillä rutistuneen irvikuvaksi itsestään. Mutta sitten on näitä helmiä, joiden ansiosta Suomi 100 -henkeä kannattaa pitää yllä rumien teemasukkien tai väsyneiden kirjapläjäysten uhallakin.

Toinen tuntematon kertoo tarinoita Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kulisseista. Siinä missä alkuperäinen romaani keskittyi Suomen puolesta taisteleviin ja kaatuviin urhoihin, marssittaa 22 uutta novellia parrasvaloihin naiset. Ne äidit, jotka pelkäävät poikiensa puolesta. Ne vaimot ja kihlatut, jotka haluavat saada rakkaansa takaisin rintamalta. Ne rohkeat lotat, jotka asettavat oman terveytensä ja turvallisuutensa uhatuksi auttaakseen muita. Ne naiset, jolle suomalaiset sotilaat eivät olekaan uljaita pelastajia. Väsymättömät puurtajat. Äidit, siskot, tyttäret, ystävät. He, joilta vaadittiin äärettömän paljon, mutta joiden uhraukset myös unohdettiin kovin nopeasti. Linnan alkuperäisteos on minulta lukematta, joten en etsinyt teksteistä tuttuja mieshahmoja vaan pidin tarinoita ennemminkin itsenäisinä kertomuksina sota-ajasta. Sellaisinakin ne toimivat hyvin.

Novellikokoelma on hyvin toimitettu ja tarinat huolella viilattu, vaikka muutamassa kohdassa kirjailijat selvästi keskittyivät enemmän pienten lainausten droppailuun Linnan teoksesta kuin oman tarinansa kehittelyyn. Muutaman kerran jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmistani. Erityisesti mieleeni jäi Katja Ketun taidolla kirjoittama tarina Karjalan naisista, joille suomalaissotilaat näyttäytyivät valloittajina. Myös teoksen päättävä Antti Heikkisen Jauhot oli riipaiseva ja välillä jopa suupieliä hymynkareelle kihartava. Ihanat Rokat!

Mutta. Sitten tulee se suuri mutta. Tämä kirja sopii äärettömän huonosti äänikirjana kuunneltavaksi, etenkin jos kuuntelemistaan ei voi jakaa novellinmittaisiksi pätkiksi. Etenkin kirjan alussa on tuskastuttavan vaikea arvailla, milloin siirrytään novellista suoraan lainaukseen alkuperäisestä Tuntemattomasta. Jos novellin kuunteleminen jää kesken, on aiempiin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin vaikea saada otetta, sillä lyhyissä tarinoissa heistä ei synny niin vahvaa muistijälkeä. En pystyisi nyt luettelemaan edes puolia novellien aiheista lonkalta vaikka kuinka yrittäisin. Suosittelen siis ehdottomasti lukemaan tämän ihan itse, perinteiselle kirjalle antamani arvio olisi varmasti ollut lähempänä viittä tähteä.

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Tammi, 2017
276 sivua, 13 h 33 min
★★★

Leena Lehtolaisen uusimmassa poliisi Maria Kallio seikkailee ties kuinka monennessa kirjassa. Dekkarisarjaa on kritisoitu sen kaavamaisuudesta, olen jossain nähnyt jopa Maria Kallio -bingon, jonka avulla voi bongailla kirjan sivuilla toistuvat aiheet aina kissoista taitoluisteluun ja punk-musiikkiin. Kyllähän tämä toisteisuus on toki joskus kyllästyttänyt minuakin, mutta toisaalta Kallio-dekkarit ovat olleet minulle aina mukavan kotoisaa ja helppoa luettavaa. Vaikka juonen suuntaviivat osaa ehkä etukäteen piirtää itsekin, kirjojen ääressä viihtyy aina.

Viattomuuden loppu tuntuu puhaltavan Kallion elämään uusia tuulia. On uusi osasto ja uusia työkavereita. Maria Kallion hahmokin tuntuu saanen jotain uutta syvyyttä, en tosin osaa tarkemmin eritellä mistä. Tällä kertaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osasto alkaa tutkia henkirikosta, kun juuri vankilasta vapautunut, seksuaalirikoksistaan tuomion istunut nainen löytyy kuolleena hylätystä liikennepuistosta. Vuosien takaisten rikosten jättämät arvet eivät ole vieläkään umpeutuneet naisen uhrien perheissä, joten Maria Kallio kollegoineen joutuu käsittelemään hurjina tyrskyinä vellovaa elämän epäoikeudenmukaisuutta ja raadollisuutta. Vaikeaan tapaukseen tuntuu jatkuvasti liittyvän yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita ja jopa yksi lemmikkikäärme.

Dekkari on taattua ja varmaa Lehtolaisen laatua, joskin avainhenkilöiden vähän turhankin onnekas risteäminen poliisin poluille hieman ärsytti. Kyllä tämän silti kuunteli niin innokkaasti, ettei pause-nappulaa olisi millään halunnut painaa.

IMG_7060

Jean Ramsay ja Kalle Björklid: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä
Lukija: Jukka Pitkänen
Docendo, 2017
180 sivua, 4 h 23 min
★★★½

”Ei enää sitä ’Anssi Kelaa, kuulematta paskaa’, vaan pikemminkin ’Anssi Kela, mielenkiintoista, ketto lisää’.”

Olin ala-asteella, kun Anssi Kelan Nummela villitsi minut ja ystäväni. Harhaa-niminen kappale kosketti jotain sydämen suloista sopukkaa, kun taas Puistossa oli mainio, olihan siinä pääosassa kaimani Laura. Sittemmin olen seurannut Kelan uraa varsin etäältä, olen nähnyt muistaakseni yhden ilmaiskeikan ja seurannut Vain elämää -tulkintoja. Jos jokin viime vuosina on vakuuttanut, niin Kelan läsnäolo ja huumori sosiaalisessa mediassa. Lähinnä tästä syystä otin kuunteluun Jean Ramsayn kirjoittaman Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä -opuksen äänikirjaversion.

Anssi Kelan uraa (ja ehkä elämääkin?) kuvaavat vahvasti kaksi sanaa: menestys ja menetys. Tuo yksi ratkaiseva s-kirjain on johdattanut muusikon uraa aina uusiin U-käännöksiin. Kelan tarina ei ole suinkaan pelkkää voittokulkua, vaan mukana on totaalisia epäonnistumisia ja päämäärätietoista oman äänen etsimistä. Tämä kaikki tekee Kelasta kiinnostavan artistin, samoin kuin kirjasta tihkuva inhimillisyys. Tiesitkö esimerkiksi, että lomamatkallaan suomalaisten suosimaan rantakohteeseen Kela ei halunnut lähteä uimaan, ettei päätyisi uimahoususillaan juorulehtien palstoille?

Olin aluksi tuohtunut, että Kela ei lukenut itse miellyttävällä äänellään hänestä kirjoitettua kirjaa. Ensimmäisen luvun jälkeen totesin kuitenkin, että Jukka Pitkäsen nostaminen lukijaksi oli oikea ratkaisu. Ramsay nostaa itsensä ja tulkintansa Kelasta vahvasti näkyville tekstissä, joten artistin itsensä lukemana nämä osiot olisivat olleet kummallisia. Lisäksi paperilta lukeminen olisi varmasti nitistänyt Kelan spontaanilta tuntuvat, viihdyttävän puhetyylin. Painetussa kirjassa tarinaa kuljettavat myös Kalle Björklidin ottamat kuvat, mutta äänikirjaversiossa niitä ei tietenkään pääse ihailemaan. Teksti toimii kuitenkin myös itsenäisenä, vaikka välillä muutamiin kuviin kerronnassa viitataankin.

Ramsay on tehnyt huolellista ja paneutuvaa työtä niin Kelaa haastatellessaan kuin kirjan kerrontaa kootessaan. Kosketusetäisyydellä on viihdyttävä muistelmateos ja tulkinta yhdestä Suomen menestyneimmistä artisteista. Käsitykseni Kelasta sai uutta syvyyttä, mutta tuskinpa tämä kirja muutamaa hauskaa anekdoottia suurempia jälkiä elämääni jättää.

allekirjoituslaura

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Päivä jolloin opin, että novellit eivät sovi äänikirjoiksi – kolme miniarviota

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s