Sarja, joka ei aivan täytä odotuksia – Holly Black & Cassandra Clare: Kuparikoura ja Pronssiavain (Magisterium #2 ja #3)

Myönnettäköön, että otsikon tilanne on ihan omaa tekoani. Saatoin itse asettaa riman Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarjan kohdalla liian korkealle, mutta voiko minua syyttää? Kirjoja on kehuttu booktubessa ja sarjan ensimmäisen osan suomennoksen kansiliepeessäkin sitä suositellaan Harry Potterin nälkäisille. Pyh ja pah, sanon minä.

IMG_1643

En ollut aivan vakuuttunut Magisteriumista ensimmäisen osan jälkeen, vaikka kirjan parissa viihdyinkin. Sarjan toinen osa, Kuparikoura, antoi lähinnä lisää syitä epäillä sarjan jatkoa. Kirjat seuraavat päähenkilöitä Callumia, Tamaraa ja Aaronia, kun he käyvät Magisterium-maagikoulua. (Käy lukemassa ensimmäisestä osasta kertova postaus, jos haluat tietää enemmän sarjan lähtötilanteesta.) Opintojensa lomassa kolmikko sotkeutuu maagien maailmassa käytävään sotaan Kuoleman Vihollista vastaan, sillä Aaron on harvinainen makar eli maagi, joka hallitsee kaaoksen magiaa.

Kirjat etenevät kouluvuosittain, joten Kuparikouran seikkailut sijoittuvat siis toiseen lukuvuoteen. Tapahtumat starttaavat jo Callumin kesälomalta, joka ei todellakaan mene putkeen. Callum karkaa kotoa häiritsevien tapahtumien jahtaamana ja luonnollisesti suuntaa ystäviensä luo. Tässä kohtaa en voinut olla ajattelematta Harry Potter ja Salaisuuksien kammiota, jossa Harry lähtee pistelemään Dursleyiltä. Liikaa samankaltaisuuksia Pottereiden kanssa, sanon ma. Callum ja kumppanit saavat kouluvuoden aikana tietää, että Callumin isä Alastair on varastanut vaarallisen aseen, Alkahestin, jolla voi olla tuhoisia seurauksia maagien sodassa, jos se päätyy Kuoleman Vihollisen kannattajien käsiin. Luonnollisesti maagikolmikkomme kokee vastuukseen estää aseen päätymisen Viholliselle.

Kuparikourassa riittää tapahtumia vaikka muille jakaa, mutta jotenkin kaikki tuntuu kiireiseltä. Kerronta etenee vauhdilla, mutta tarinan sisäinen aikajänne jää hämärän peittoon. Asiat liikkuvat liian nopeasti, eikä hahmoihin tai tapahtumiin ehdi syntyä kunnollista tunneyhteyttä. Yhtäkkiä ollaan jo loppuratkaisussa, vaikka lukijasta tuntuu, että juurihan tässä päästiin alkuun. Callumin kantama salaisuus tuo tarinaan mukavia jännitteitä, mutta niidenkin potentiaalista puolet jää hyödyntämättä. Syy voi löytyä kirjasarjan kohdeyleisöstä, sillä Yhdysvalloissa Magisterium luokitellaan middle grade -kirjallisuudeksi, eli ala-ja yläkouluikäisille. Kohderyhmää ajatellen kaikki sarjan kirjat ovat noin 250 sivuisia eli siis varsin lyhyitä.

IMG_1644

Vaikka en juuri syttynyt Kuparikouralle, lainasin kirjastosta silti sarjan kolmannen osan, Pronssiavaimen, joka on viimeisin tähän mennessä suomennetuista. Sarjassa on jo ilmestynyt neljäs osa englanniksi ja viimeistä odotellaan. Pronssiavain jatkaa siitä, mihin Kuparikoura jäi, mutta paremmin. Hahmoille on tullut ikää, eivätkä he tunnu enää niin lapsilta. Callumin pohdiskelut tytöistä ja seurustelusta naurattavat ja samalla saavat miettimään, että noinkohan ne oikeat 15-vuotiaat pojat meistä ajattelevat.

Alkutilanteessa Callumin salaisuus on turvassa luotettavien ystävien kesken, mutta lukija voi jo arvata, että jossain vaiheessa sen on tultava esiin. Siinä missä Kuparikoura sijoittui aikalailla Magisteriumin ulkopuolelle, Pronssiavaimessa päästään takaisin sisäoppilaitoksen ihaniin kiemuroihin. Tarinassa on enemmän ihmissuhdedraamaa kuin aiemmin (koska teini-ikäiset, ahem), mikä tekee siitä aiempia osia viihdyttävämmän. Juoni keskittyy Magisteriumiin soluttautuneen vakoojan henkilöllisyyden selvittämiseen, jonka tosin itse arvasin jo ennen suurta paljastusta.

Pronssiavaimessakin on omat sudenkuoppansa: dialogi tökkii paikka paikoin, sivuhahmot ovat ohuita ja heidän motiivinsa eivät ole loogisia. Loppuvyörytys tuntuu taas hätäiseltä, mutta ainakin siinä on tällä kertaa rutkasti dramatiikkaa mukana (ja Callumin salaisuudet pääsevät julki, tietenkin). Sen verran täytyy antaa kiitosta, että kirjailijat pääsivät sentään yllättämään joillakin loppuratkaisuun sisällytetyillä yksityiskohdilla. Vyörytyksen jälkeiset paljastukset sen sijaan olisi voinut jättää tekemättä ja pedata niitä paremmin seuraaviin osiin.

Koko sarjassa minua on vielä kaiken lisäksi kiusannut suomennos. Se tuntuu monessa kohdassa tökkivältä ja henkilöiden välinen dialogi luistaa huonosti. Olisi mielenkiintoista lukea yksi näistä kirjoista alkukielellä ja verrata sitä suomennoksen kieleen. Jospa tökkiminen onkin vain kielestä kiinni?

Kokonaisuudessaan Magisterium on ihan kelpo nuortenkirjasarja, vaikkei se kyllä Potterien nälkään vastaa. Viihdyttävää ja kevyttä lukemista, jos tietyiltä ongelmakohdilta suostuu sulkemaan silmänsä.

allekirjoitusminna

★★½
Holly Black & Cassandra Clare: Kuparikoura (Magisterium #2)
Suomentanut: Inka Parpola
Otava, 2016
Sivuja 256
Luettavaksi kirjastosta

★★★
Holly Black & Cassandra Clare: Pronssiavain (Magisterium #3)
Suomentanut: Inka Parpola
Otava, 2017
Sivuja 236
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s