Puistattava kuvaus turhamaisuudesta ja välinpitämättömyydestä – Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on ollut mun lukulistalla siitä saakka, kun olen joskus teininä nähnyt ensimmäisen kerran Herrasmiesliiga-elokuvan. Sen jälkeen Dorian Grayn hahmo on vilahdellut milloin missäkin kulttuurituotteessa (vaikkapa tv-sarja Penny Dreadfulissa, joka on muutenkin ylistys intertekstuaalisuudelle) ja mielenkiintoni alkuperäistä tarinaa kohtaan on tasaisesti kasvanut. Teos oli mukana jo viime vuoden hyllynlämmittäjissäni, mutta se jäi loppuvuodesta lukematta. Tammikuussa oli kuitenkin aikaa tarttua kirjaan ja ajattelin jälleen kerran, että miksi olen lykännyt tämänkin lukemista niin kauan…

Tarinan pääpiirteet ovat varmasti monelle tutut: kuvankaunis parikymppinen Dorian Gray ilmaisee eräänä kohtalokkaana iltapäivänä toiveen, että kunpa hän ei ikääntyisi ollenkaan, vaan hänestä tehty muotokuva voisi kantaa ikääntymisen merkit hänen oman kehonsa sijaan. Huolettomasti ilmoille heitetty toive käy kuin käykin toteen, mikä johdattaa Dorian Grayn vuosikausien ajaksi niin sanotusti pahoille teille. Tuhon katalysaattorina on nuoren naisen itsemurha, josta Dorian on tietyssä määrin vastuussa, mutta jota hän ei suostu itselleen tunnustamaan. Kun hänen sielunsa tahraantuu ensimmäisen kerran, ei aiempaan elämään ole paluuta.

Dorian Grayn muotokuva on hirvittävä kuvaus yhden miehen turhamaisuudesta, välinpitämättömyydestä ja ihmisen kyvystä selittää oma elämänsä aina parhain päin. Omana aikanaan varsin skandaalimaisen vastaanoton saanut teos on syystäkin klassikko: se on samalla vetävä ja luotaantyöntävä. Tarinan kuluessa päähenkilöä säälii, häntä inhoaa ja hänestä on yleisestiottaen vaikeaa pitää. Doriania enemmän itseäni ärsytti ja inhotti tarinassa suuressa roolissa oleva Harry, joka ohjailee varsinkin Dorianin elämän alkutaipaleella nuorta miestä paljonkin. Harry on aristokraatti, joka suhtautuu kaikkeen nurinkurisesti – mutta ei hauskalla, vaan välinpitämättömällä ja ilkeällä tavalla. Jos nämä fiktiiviset miehet olisivat oikeasti olemassa, en haluaisi tuntea heistä kumpaakaan. (Toimittajana he toisaalta olisivat mielenkiintoisia jutunkohteita, mutta ystävinä ja läheisinä sitä pahinta laatua.)

Luin teoksen alkukielellä englanniksi ja jollakin tapaa ihastuin jälleen uudestaan englantilaisten klassikoiden lukemiseen. Niiden tunnelma aina kielestä tapahtumapaikkaan on jotakin sellaista, joka on uniikkia ja ihanaa tällaiselle klassikoita ylipäätään rakastavalle kirjanörtille. Dorian Grayn muotokuvan jälkeen aloitin Niina Meron Englantilainen romanssi -teoksen (joka ilmestyy muuten ensi viikolla, kiitos Gummerus arvostelukappaleesta!) ja nyt himoitsen kovasti jälleen reissua Englantiin ja erityisesti Oxfordiin. Taidan tyytyä hakemaan kirjastosta lisää klassikoita luettavaksi!