Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

”Minä vihaan palelemista. En ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakaan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään. Toisinaan minä ajattelen, että minusta tuli lääkäri vain, jotta voin ottaa selvää, mitä tapahtui. Uskoin voivani lähteä heidän matkaansa, mutta en päässyt koskaan perille.”

Vuonna 1897 kaasupallo nousee taivaalle kyydissään kolme miestä, joiden on tarkoitus valloittaa pohjoisnapa. Salomon Andrée, Nils Strindberg ja Kurt Fraenkel eivät ole napajäätiköiden asiantuntijoita, mutta heidän tarkoituksenaan on siitä huolimatta leijailla maapallon pohjoisimman pisteen yli ja pudottaa sinne poiju seikkailunsa merkiksi. Miehillä on mukanaan kirjekyyhkyjä, joita ei ole ehditty opettaa lentämään takaisin Tukholmaan. Pallon korista löytyy myös tärkättyjä kravatteja ja roosanvärisiä silkkikaulaliinoja.

Lento päättyy 65 tuntia lähdön jälkeen jäälle. Retkikunta ei ole lähelläkään pohjoisnapaa. 87 päivän tarpominen johdattaa heidät Valkosaarelle, jossa he kohtaavat loppunsa nopeasti. Ruumiit löydetään 33 vuotta myöhemmin. Kuolinsyyt jäävät arvailujen varaan.

Yli sata vuotta retkikunnan epäonnista taivalta myöhemmin Bea Uusma uppoutuu arkistoihin ja tekee kaikkensa päästäkseen Arktikselle. Hänen on selvitettävä, mitä näille miehille tapahtui.

”Andréen ensimmäisten laskelmien mukaan pallo pysyy ilmassa 900 vuorokautta. Nyt hän on laskenut uudestaan ja korjaa tiedon 30 päiväksi. Turvaraja on viisinkertainen: matka yli Pohjoisnavan kestää korkeintaan kuusi vuorokautta, koska he taittavat matkaa 27 kilometrin keskituntinopeudella. Yksikään ilmapallo maailmassa ei ole tähän mennessä pysynyt ilmassa vuorokautta pidempään.”

Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani kertoo rinnakkain tarinaa 1800-luvun lopun retkikunnasta sekä heidän vaihteitaan yli sata vuotta myöhemmin tutkineesta Uusmasta. Se on kertomus matkasta, jonka voi jälkikäteen tuomita idioottimaiseksi ja jo alkujaan tuhoon tuomituksi. Se on tarina naisesta, joka muun muassa päätyy opiskelemana lääkäriksi saadakseen kaivettua kuolinsyyt esille vuosikymmenten hämyisten verhojen takaa.

Naparetki on monella tavalla puistattava kirja. Sitä lukiessaan haluaa kaivautua mahdollisimman syvälle lämpimän peiton alle. Lukiessani ymmärrän, etten todellisuudessa tiedä mitään kylmyydestä tai märkien sukkien inhottavuudesta, enhän ole rämpinyt päiväkaupalla lumen, jään ja sohjon keskellä. Se on myös puistattava kertomus ihmisluonnosta. Siitä palavasta uskosta elämään, joka saa päivästä toiseen kiskomaan perässään liian raskasta ja huonotekoista rekeä, vaikka jäälauttojen liike vie koko ajan kauemmas päämäärästä. Olisiko minusta siihen? Tai makaamaan koko arktisen talven yli paikallaan lumikolossa suojassa tuulelta ja tuiverrukselta?

Kirja on niin koukuttava, että luin sen yhdessä päivässä. Itse asiassa valvoin sen ääressä tarpeettoman pitkään vuoden ensimmäisenä yönä, vaikka tähtisädetikkujen värittämät juhlallisuudet väsyttivät. Söin vuoden ensimmäistä pitsaa pohtien miltä maistuu raaka jääkarhun liha. Päätin, etten enää koskaan pukeudu liian köykäisesti lyhyellekään matkalle.

Naparetki vei ajatukseni niin syvälle ihmisyyden syövereihin ja eloonjäämisviettimme kieroutuneisiin ulottuvuuksiin, että Uusman tieteellisen tarkat selostukset tapahtumien kulusta tulivat todella tarpeeseen. Normaalisti olisin antanut noottia kolmikymmensivuisesta, yksityiskohtaisesta taulukosta tai kirjan päättämisestä lakoniseen pohdintaan kuolinsyiden todennäköisyydestä. Nyt rakastin niitä. Kaipasin välillä hetken taukoa päälle vyöryvistä tunteista.

Uusman käyttämä kieli on kaunista ja runollista, mutta toisinaan taas tieteellisen toteavaa ja pikkutarkkaa. Hän ei lähde revittelemään tai spekuloimaan ilman tarpeellisia todisteita, hän vain asettaa tosiseikat lukijankin tarkasteltavaksi. Kirjaa ahmii kuin dekkaria, toivoen, että päähenkilö pääsee lopulta oikean vastauksen luokse. Kirjaan on painettu kuvia muun muassa retkikunnan päiväkirjoista, mutta ole tarkkana, että alat lukea kovakantista versiota teoksesta. Pokkariversiossa kuvat ovat joko mustavalkoiset tai niitä ei ole ollenkaan. Napajäätikön sinisen kirjoa esittelevä värikartta ei esimerkiksi ole kovin näyttävä harmaissa sävyissä. Mitä tuhlausta! Pokkareissa myös sivunumerointi sakkaa ikävästi. En ymmärrä kuka neropaati on tehnyt tällaisia päätöksiä, kun kauniit kuvitukset ovat yksi kirjan kerronnan tärkeitä elementtejä.

Naparetki oli lukupiirimme kirja, ja totesimme yhdessä, että kirjassa ei kerrottu lainkaan, miten miehet pystyivät paikantamaan sijaintinsa ja laskemaan kulkemansa matkan ahtojäillä, vaikka kesäaikaan tähdetkään eivät ole näkyvissä. Jäimme myös pohtimaan intohimon ja pakkomielteen rajapintaa. Ovatko Uusman vuosia kestäneet selvitystyöt esimerkki ihailtavasta paneutumisesta vai hivenen huolestuttavasta jumiutumisesta?

Oli aivan ihanaa aloittaa vuosi viiden tähden kirjalla! Luin kirjan ahmimalla, ja nyt haluaisin kovasti saada sen kovakantisen version omaan hyllyyni. Napajäätikölle en suuremmin hingu, mutta tämän seikkailun voisin kokea uudelleen kirjan välityksellä vaikka kuinka monta kertaa.

”Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254.”

★★★★★
Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomennos: Petri Stenman
Like, 2016
Sivuja 288
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Ps. Kannattaa tutustua Bea Uusman haastatteluun Helsingin Sanomien sivuilla. Jos hyiset ääriolosuhteet kiinnostavat, niin lukaise myös kirjoittamani haastattelu miehestä, joka hiihti etelänavalle. Sain kokeilla tuota taukotakkia, se oli niin järjettömän paksu että seisoi pystyssä ihan itsekseen lattialle laskettuna.