John Green: Kilpikonnan kuorella

”Onnellisten loppujen ongelma on siinä, minä sanoin, että ne eivät ole oikeasti onnellisia tai ne eivät ole loppuja. Todellisessa elämässä jotkut asiat muuttuvat paremmiksi ja jotkut huonommiksi ja lopussa kuollaan.”

 Kilpikonnan kuorella (1)

John Green on kyllä ihmeellinen kirjailija. Hän osaa mitä ilmeisimmin tavoittaa kirjoillaan kohdeyleisönsä eli nuoret lukijat, mutta kietoo tarinoidensa pyörteisiin myös meidät tästä lokerosta jo ulos kasvaneet. Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi englanniksi viisi ja suomeksi neljä vuotta sitten, joten uutta kirjaa on odotettu jo tovi. Ei ihme, että sosiaalisessa mediassa on lokakuusta lähtien vilissyt jatkuvasti kuvia kirjasta, jonka kannessa on oranssi spiraali. Minä sukelsin Kilpikonnan kuorella -kirjaan tällä kertaa äänikirjan kautta.

16-vuotias Aza haluaa menestyä niin opiskelijana, ystävänä kuin tyttärenäkin. Hän kaipaa kuollutta isäänsä, jonka autosta on tullut tytön suuri rakkaus. Teinitytön kiireisisen arjen keskellä Aza joutuu taistelemaan myös päässä kuiskivien ajatusten kanssa. Pakko-oireet tuntuvat tempovan häntä yhä kovemmalla voimalla kiihtyvään syöksykierteeseen. Täydelliseen romahtamiseen ei ole kuitenkaan varaa, äiti ei kestäisi sitä. Lisäksi Aza yrittää hyvän ystävänsä kanssa ratkaista kadonneen miljonääri Russell Pickettin tapausta löytöpalkkion toivossa.

Kilpikonnan kuorella on tuttua Greenin laatua, jossa uppoudutaan teini-iän haasteisiin ja sivutaan myös suuria tragedioita. Ennakko-odotuksia tämä kirja ei kuitenkaan minun mielessäni täytä. Kirjan lähtöasetelman katoaminen ja salapoliisileikit tuntuvat päälle liimatuilta. Tarina olisi ollut eheämpi, jos koko neiti Etsivä -touhuilu olisi pyyhitty kirjasta pois. Sen sijaan Azan pakkomielteiseen ajatusmaailmaan heittäytyminen on kammottavan opettavaista, on hirvittävää kuvitella sitä hallitsemattomuuden ja kauhun spiraalia, jossa Azan tavoin lukemattomat oikeat ihmiset pyörivät.

Pientä silmäkulmien kostumista saattaa olla luvassa, mutta samanlainen kyynelkanavien aukaisija tämä ei ole kuin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kaunis tarina, joka muistuttaa myös siitä, että jokaisesta hetkestä on yhtä monta tulkitsijaa kuin on kokijaakin.

”Loput ja alut valitaan itse, siis valitaan kehykset, tajuatko? Ehkä kuvaa ei pääse päättämään, mutta kehykset valitaan itse.”

allekirjoituslaura

John Green: Kilpikonnan kuorella
Lukija: Anna Saksman
Käännös: Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2017
159 sivua, 7 tuntia 37 minuuttia
★★★½

Mainokset

Podcast: Seitsemän enoa ja liikasivistyssanasto

Kirjojen kasvattaman -podcastsarja on edennyt kuudenteen osaansa, joten on aika hyvästellä tältä erää lastenkirjat ja kurkata nuortenkirjojen puolelle. Seitsemän enoa ja liikasivistyssanasto -jakso on omistettu kirjasarjalle, joka sai siskoni ja minut kiemurtelemaan naurusta, kun sitä meille iltasaduksi luettiin. Eikä tuo nauru ole edelleenkään kadonnut, näiden kirjojen ääressä ei voi kuin hihitellä ja hohotella.

IMG_6687

Jukka Parkkisen kolmiosainen kirjasarja kertoo orvoksi jääneen Suvi Kinoksen tarinan vauvasta valkolakkiin asti. Vanhempiensa kuoltua autokolarissa Suvi päätyy enojensa hoidettavaksi. Tämän tytön kasvattaminen vaatii kaikkien seitsemän enon ponnisteluja, olkoonkin niin, että kaksi enoa hoitaa velvollisuuksiaan enkeleinä.

Parkkinen on osannut luoda kirjoihinsa herkullisia jännitteitä ja rakastettavia hahmoja. Kaikkein parasta näissä kirjoissa on kuitenkin huumori, joka on niin nokkelaa ja monikerroksista, että jokaisella lukukerralla tekstistä löytää jotain uutta. Eikä tämä suinkaan ole mitään alapäähuumoria, ei sinne päinkään. Esimerkiksi kirjojen loppuun koottu liikasivistyssanasto vilisee ilmaisuja, jotka pieni lapsi on ymmärtänyt tohtorienojensa selityksistä, no, hieman omalla tavallaan. Ja sekös se vasta naurattaa.

Alkuperäisen trilogian jälkeen Parkkinen kirjoitti vielä spin-off-tyylisen neljännen kirjan, jossa Suvi tutkii isoisänsä elämää. En oikein vieläkään tiedä mitä mieltä olen tästä kirjasta. Toisaalta se ei pääse oivaltavuudessa lähelläkään alkuperäisiä kirjoja, mutta toisaalta on ihanaa palata tuttujen hahmojen luokse vielä kerran. Ehkä jatko-osilla on vaan tapana herättää tällaisia ajatuksia.

Millaisia nuortenkirjoja sinä luit, ja voisitko palata niiden ääreen vähän varttuneempanakin?

allekirjoituslaura

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain kevyttä – kolme miniarviota

Turkoosit kuulokkeeni ovat olleet jälleen kuin liimattuina korvilleni aina työmatkojen ja siivoustuokioiden ajan. Kirjojen ahmiminen korvilla on hämmästyttävän nopeaa, kun äänikirjojen pariin voi palata moneksi lyhyeksikin toviksi pitkin päivää.

Tällä kertaa kokosin teille arviot kolmesta jokseenkin erilaisesta kirjasta. Jonas Jonassonin teos on ollut jo pitkään lukulistallani, kun taas Dan Brownin uusimman kuuntelin Helsingin Kirjamessujen innoittamana. Liane Moriartyn pariin palasin pienen tauon jälkeen, hänen teoksensahan oli ensimmäinen, jonka BookBeatin ladattuani kuuntelin.

Alku

Dan Brown: Alku
Lukija: Lars Svedberg
Käännös: Jorma-Veikko Sappinen
WSOY, 2017
358 sivua, 19 tuntia 50 minuuttia
★★★★½

Olipa jälleen hienoa päästä kuulemaan mitä Robert Langdonille kuuluu! Professori on vuosien varrella alkanut tuntua kuin hieman etäisemmältä ystävältä, jonka kanssa pääsee vaihtamaan kuulumisia vain muutaman vuoden välein. Ja joka kerta tapaaminen on kihelmöivä.

Dan Brownin uusin kirja Alku julkaistiin lokakuun alussa yhtä aikaa yli 20 maassa. Omalle kuuntelulistalleni se pääsi Helsingin kirjamessujen innoittamana. Uudessa romaanissa Robert Langdon seikkailee Espanjassa, jonne hänen eriskummallinen futuristiystävänsä on hänet kutsunut. Suurten juhlien päätteeksi on tarkoitus paljastaa koko maailmalle löytö, joka tulee järisyttämään kaikkia maailman uskontoja.

Itselleen tyypilliseen tapaan Brown johdattelee lukijan (tai kuulijan) syvälle kulttuurin ja symbolien maailmaan. Tavallaan Brown jatkaa samoja teemoja, jotka aloitti edellisessä Inferno kirjassaan. Alku tuntuu kuitenkin uudistuneen, sillä mukana on uusi tekoälyn ja tietokoneiden ulottuvuus. Teknologian nostaminen parrasvaloihin pelastaa kirjan myös uppoamasta liian syvälle symbolien tulkintaan, sillä joissain aiemmista teoksista Langdonin luentomaiset monologit eivät ole oikein pysyneet kasassa. Alussakin loppuratkaisua venytetään piinallisen pitkällä yksinpuhelulla. Tosin Dan Brown saattaa olla jopa ainoa kirjailija, joka saa yhden miehen monimediaesityksen vaikuttamaan kiinnostavalta kirjoitetussa muodossa. Pientä harvennusta kirjan loppupuolella olisi silti voinut harrastaa.

Alku toimii samalla tutulla kaavalla kuin aikaisemmatkin Brownin kirjat: Langdon pääsee suuren salaisuuden ja salaliittojen jäljille, päätyy pakoilemaan vaarallisia vihollisia ja ratkoo siinä samassa niin visaiset symbolipähkinät kuin ihmiskunnan salatuimmat mysteerit. Jossain vaiheessa käydään museossa, mutta piinaava loppunujakointi tapahtuu katedraalissa. Silti Alku tuntuu tuoreelta, ja koko kirjan kasvava jännitys maailmaa mullistavasta löydöstä kantaa. Mistä me olemme tulleet ja minne me olemme menossa? Näihin kysymyksiin kirjassa onnistutaan tarjoamaan teoria, joka ei latista koko kirjan ajan viritettyä jännitystä. Jotenkin Inferno tuntui sarjassa väliinputoajalta (vaikka aiheuttikin minussa suurta maailmantuskaa), mutta nyt Brown on päässyt takaisin oikeille raiteille. Erinomainen suoritus!

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2)

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Lukija: Kari Ketonen
Käännös: Raija Rintamäki
WSOY, 2012
384 sivua, 13 tuntia 15 minuuttia
★ ★ ★ ½

Aivan ensimmäinen kirja-arvioni täällä blogin puolella käsitteli Jonas Jonassonin teosta Lukutaidoton joka osasi laskea. Kirjailijan teos Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi on myös pitkään roikkunut lukulistoillani, joten se nousi kuunneltavakseni BookBeatissa. Täytyy tosin tunnustaa, että valitsin sen kuunteluun ulkokirjallisista syistä: halusin kuulla Kari Ketosen äänikirjan tulkitsijana. Odotuksiani ei petetty, Ketonen on oivallinen lukija, hämmentävää kyllä jopa hänen tulkintansa kiinankielisistä nimistä upposivat täysin uskottavasti tähän yhden kiinan kielen ja kulttuurin kurssin käyneeseen.

Jonassonin kirjan alussa teoksen nimen mukaisesti satavuotias Allan karkaa vanhainkodin ikkunasta. Bussiasemalla hän tuntemattomasta syystä varastaa vieraan ihmisen matkalaukun ja matkustaa bussilla tietämättä oikeastaan itsekään minne. Juoni lähtee rullaamaan eteenpäin kuin alamäkeen ilman käsijarrua unohtunut auto. Pian Allan ja hänen pikkurikollisista koostuva joukkionsa saa pakoilla niin poliisia kuin rikollisjengiäkin. Nykyhetken tapahtumien rinnalla keritään auki myös Allanin vaiheikasta elämää vuosikymmenten ajalta. Mies on maailmanhistorian myrskyissä matkustanut kirjaimellisesti maailman ympäri tavaten valtavan joukon mahtimiehiä.

Kirja ei aluksi ollut saada minua otteeseensa, sillä rikoksiin ja viinaan taipuvainen satavuotias äijänpahanen ei suinkaan ollut yhtä helposti samaistuttava kuin Lukutaidottoman fiksu ja nuori Nombeko. Allanin menneisyyden paljastuessa pala palalta vanhukseen ei voi kuitenkaan muuta kuin ihastua, ja toivoa hänelle vielä monia onnellisia, mutta ehkä jo vähän seesteisempiä päiviä. Nämä Jonassonin kaksi kirjaa muistuttavat toisiaan valtavasti kerronnaltaan. Pienet ihmiset maailmanhistorian solmukohdissa, tilanteissa jotka säätelevät heidän elämiään, mutta joihin myös he pääsevät kuin vahingossa vaikuttamaan. Historianörtti nauttii!

Huomasi, että olin vuosi sitten antanut Lukutaidottomalle vain kolme tähteä, vaikka tällä hetkellä mutuilisin sen arvosanan olevan lähempänä neljää tähteä. Ei anneta sen kuitenkaan vaikuttaa uuteen arvioon, Allan seurueineen ansaitsee kolme ja puoli tähteä. Kyllä se nimittäin hieman jää Lukutaidottomalle tällä hetkellä antamani arvon alle.

Mustat valkeat valheet

LianeMoriarty: Mustat valkeat valheet
Lukija: Meri Nenonen
Käännös: Helena Bützow
WSOY, 2015
308 sivua, 13 h 24 min
★ ★ ★

Liane Moriarty alkoi jälleen houkutella, kun kaipasin kuunneltavakseni jotain kevyttä ja helposti korvien kautta aivoihin sujahtavaa kertomusta. Mustat valkeat valheet kertoo australialaisesta koulusta, jonka visailuillassa kuolee yksi vanhemmista. Kirjassa keritään auki tapahtumia ennen kohtalokasta iltaa kolmen naisen elämän kautta. Tämän lisäksi soppaa sekoittavat haastattelut, jossa lukuisat koululaisten vanhemmat kommentoivat koulun seinien sisällä pulppuavia ristiriitatilanteita. Aikuiset ihmiset näyttävät tuntevan käyttäytymissäännöt huomattavasti heikommin kuin keskenkasvuinen jälkikasvunsa.

Aluksi kirja sai minut harkitsemaan seuraavaan kuunneltavaan opukseen siirtymistä, se nimittäin tuntui rakentuvan pitkästyttävyyksiin asti samoille peruspilareille kuin aiemmin kuuntelemani Moriartyn Hyvä aviomies. On kiiltokuvamaisia koteja, helikopterivanhempia ja 50-luvun ihanteisiin jämähtäneitä perhemalleja. Moriarty onnistuu kuitenkin rakentamaan jännitteen kuolleen vanhemman henkilöllisyyden ympärille, kuulija saa nimittäin arvailla ja pelätä sitä aivan viimeisiin lukuihin saakka. Loppupuolella on myös juonenkäänne, joka sai minut haukkomaan henkeä ihan ääneen täpötäydessä junassa.

Yllätyksellisyyttä siis riittää, mutta henkilöhahmot ja osa juonikaaristakin on armottoman kliseisiä. Helppoa ja viihdyttävää kuunneltavaa, joka tuskin jää kutkuttamaan mieltä sen pidemmäksi aikaa.

allekirjoituslaura

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Olen pulassa. Käyn tällä hetkellä Helsingin rautatieaseman viereisessä Kirjasto 10:ssä vähintään kerran viikossa erinäisten blogi-, työ- ja opiskelutarpeiden takia. Sisäänkäynnin luona on kirjaston bestseller-hylly, johon noukitaan tarjolle uusimmat ja kiinnostavimmat kirjat. Teoksia ei voi varata eikä uusia, ja niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Ja joka kerta minä onnistun kaappaamaan sieltä mukaani kirjan, joka täytyy sitten kauhealla tohinalla lukea juuri pari päivää ennen palautusta. Eikä edes aloiteta varaamieni kirjojen jonosta, joka on uhkaavasti alkanut kasvaa. Lapsuuteni Hämeenlinnassa kirjojen varaaminen oli maksullista, joten vähäropoisen oli tyydyttävä siihen mitä hyllyssä sattui kulloinkin olemaan. Nyt kun varaaminen on ilmaista, no, olen hieman innostunut. Mutta siitä joskus toiste lisää.

Yhden lapsen kansa (1)

Mari Mannisen Tieto-Finlandian viime vuonna voittanut teos Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret päätyi reppuuni taannoin juuri bestseller-hyllystä. Toimittajana työskentelevän Mannisen kirja sai viime vuonna runsaasti huomiota luonnollisesti voittonsa takia, mutta myös kiinnostavan aiheensa ansiosta. Ja koska Manninen kirjoittaa Helsingin Sanomille Kiina-aiheisia artikkeleita, oli kirjailija teoksineen ahkerasti esillä valtakunnan ykkössanomalehden sivuillakin.

Vuosina 1980–2015 Kiinassa toteutettu yhden lapsen politiikka on näkynyt länsimaisessa uutisoinnissa vuosikymmenten aikana monin tavoin, mutta Mannisen kirja onnistuu silti kuvaamaan politiikan vaikutuksia tavallisiin ihmisiin tuoreella tavalla. Rouva Wang kapinoi synnyttämällä seitsemän lasta, joiden on mahdotonta opiskella, päästä kunnon töihin, mennä naimisiin tai edes matkustaa junalla. Herra Zhou osti pojalleen vaimon Vietnamista, sillä lähitienoilla on liian vähän naimaikäisiä naisia. Rouva Dongin työtä on tarkkailla naapureidensa raskauksia ja kuukautisia, kun taas herra Lin vaimo joutui tekemään abortin perheen tulevaisuuden turvaamiseksi.

Yhden lapsen politiikka on johtanut Kiinassa väestöpyramidin vääristymisen, mutta ennen kaikkea se on aiheuttanut mielettömän määrän tuskaa ja surua aivan tavallisille ihmisille. Naisia on pakotettu abortteihin, ihmisiä on steriloitu ja lukemattomat paperittomat lapset ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta politiikalla on ollut positiivisiakin seurauksia joillekin kiinalaisille. Monille ainokaisille tytöille se on luonut mahdollisuuden korkeaan koulutukseen, kun perheen rahoja ei ole keskitetty poikalapsen uran edistämiseen. Samalla nuoret ainokaiset tuntevat toki valtavia paineita, kun tulevaisuudessa koko vanhenevan suvun elättäminen on omasta menestyksestä kiinni.

Mannisen vankan taustan journalistina näkee jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Teksti on huoliteltua ja vahvasti taustoitettua, eikä Manninen sorru kuivakkaiden faktojen luettelemiseen vaan tuo mukaan myös paljon inhimillistä tunnetta. Myös hänen oma asemansa kiinalaisessa yhteiskunnassa tehdään aika ajoin selväksi tekstissä. Yhden lapsen politiikan kaltaista ilmiötä onkin hyvä käsitellä yksittäisten ihmisten kokemuksista käsin, pelkkä yhteiskunnallinen tarkastelu kun jättäisi järjestelmän raastavimman puolen kokonaan piiloon. Manninen tuo esille myös hyvin ne seikat, joiden todenmukaisuutta ei pysty varmistamaan.

Tietokirjaksi Yhden lapsen kansa on helppo ja nopea luettava, vaikka sen aihe onkin suunnattoman raskas. Uskon suurimman osan lukijoista kahlaavan teoksen alusta loppuun aivan kuten minäkin, joten jatkuva viittailu lukujen välillä alkoi paikoitellen uuvuttaa ja ärsyttää. Pientä toisteisuutta oli myös, sillä kaupunkien ja maaseudun eroja kerrataan useammassakin luvussa. Helsingin Sanomien lukijana olin hieman ärsyyntynyt siitä, että ensimmäisenä tarinansa kertova seitsenlapsinen perhe oli tuttu jo taannoisesta sanomalehtiartikkelista. Manninen kirjoittaakin aivan kirjansa viimeisillä sivuilla, että neljä tarinoista on julkaistu aiemmin juuri lehtiartikkeleina. Tämä tieto olisi ollut mukava kuulla heti aluksi tai kirjan ensimmäiseksi nostoksi olisi voitu valita jokin uusi kertomus. Minä jo ainakin hetken pelkäsin, että koko kirja olisi kertausta aiempien vuosien Helsingin Sanomista. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut.

Ei ole mikään ihme, että Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian viime vuonna. Tällaisia tietokirjoja sitä totisesti nostaisi enemmänkin lukupinoihinsa!

allekirjoituslaura

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
Sivuja 205
Luettavaksi kirjastosta
★★★★½

Sarah J Maas: A Court of Wings and Ruin (ACOTAR #3)

Olen kirjoittanut Sarah J Maasista tässä blogissa jo kahden kokonaisen postauksen verran ja lisäksi hänet mainitaan lempikirjailijanani useissa muissa postauksissa. Tätä postausta, jota parhaillaan luet, olen lykännyt ja lykännyt ja lykännyt. En oikein osaa kertoa miksi, koska eihän tässä pitäisi olla mitään hätää – arvio käsittelee vain lempikirjasarjani päätösosaa. No problem.

bibobook_acowar1

Mutta yes – problem. Ajatuksien laittaminen koherenttiin muotoon A Court of Wings and Ruinista on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi, vaikka olen lukenut teoksen nyt kahdesti kannesta kanteen. Ensimmäisellä lukukerralla ahmin koko 700-sivuisen teoksen alusta loppuun heti sen ilmestymisen jälkeen toukokuun alussa kolmessa päivässä. Sen jälkeen oli tyhjä ja tunteellinen olo ja tiesin, että kirja pitää lukea uudestaan, jotta osaan aikuisten oikeasti sanoa siitä jotain.

Jos et ole lukenut vielä aikaisempia postauksiani aiheesta, löydät ne täältä ja täältä. Kuten aiemmissakin teksteissä, kirjoitan teoksesta ensin ilman spoilereita ja sen jälkeen käsittelen tapahtumia tarkemmin. Postauksesta löytyy kohta, josta spoileri-varoitus alkaa.

Kirja alkaa samaan tyyliin kuin edeltäjänsä eli hieman aikaa on kulunut edellisen osan tapahtumista. Tällä kertaa Feyre on palannut Kevääseen, mutta ei ilman suunnitelmaa. Tamlinin petoksen jälkeen hän on päättänyt soluttautua vanhaan hoviinsa ja hajottaa sen sisältäpäin. Feyren suunnitelma on taidokas ja monimutkainen, mutta se toimii. Feyren paetessa muutamien mielenkiintoisten käänteiden jälkeen hovista, on Kevät hajallaan ja luhistumisen partaalla.

Prythian on sodan partaalla, niin sisäisesti kuin ulkoisia vihollisiakin vastaan. Teoksen päälinjat koostuvat sotaan valmistautumisesta ja liittolaisten hankkimisesta, mutta seassa on Maasille ominaiseen tapaan ihania ihmissuhdesotkuja ja uskomattomia kasvutarinoita. Varsinkin ACOMAFin lopussa Prythianiin päätyneet Feyren siskot Nesta ja Elain nostattavat lukijassa mitä erikoisempia tunteita. Mukana ovat tietenkin kaikki aiempien osien oleelliset hahmot ja mukaan tulee muutama hauska uusi tuttavuuskin. Näiden avulla maailma tuntuu vielä oikeammalta. Maasin tarkkuus yksityiskohdissa on suorastaan huikea.

ACOWAR on juuri oikeanlainen päätösosa sarjalle. Sen enempää spoilaamatta voin sanoa, että se itketti minua ensimmäisellä lukukerralla kahdesti, mikä on kirjojen parissa todella harvinaista. Teos juhlii sekä verisitein saatua perhettä ja sen arvoa, sekä itse valitun, sosiaalisen perheen tärkeyttä. Ja tarjoaa tietenkin huikaisevaa seikkailua, rakkautta, epätoivoa, taisteluja ja taikuutta.

Nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos haluat välttyä spoilereilta. Jos et, niin keep on reading.

Lue loppuun

Podcast: Toteemieläimemme Peppi Pitkätossu ja muita Astrid Lindgrenin luomuksia

Jos joku kirjailija ansaitsee oman jaksonsa lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevään podcastsarjaan niin Astrid Lindgren. Eikä suinkaan pelkästään maanmainioiden kirjojensa ja klassikkoasemansa vuoksi vaan myös sen takia, että siskoni ja Kirjojen kasvattamien vakiovieras Lotta on suuri Lindgren-fani. Pippuriset tyttöhahmot Pepistä Nykäsen Lottaan taisivat ihastuttaa kohdeyleisöään, eikä kaima kirjan päähahmona ainakaan laimentanut innostusta.

IMG_6780

Lapsuudestani muistan Lindgrenin tuotannosta vahvimpana Melukylän lapset, joiden pariin palaan edelleen mieluusti etenkin kesäaikaan. Nyt aikuisena olen ihastunut erityisen paljon Veljeni Leijonamieleen, jonka toivoisin näkeväni taas pitkästä aikaa näytelmänä. Jyväskylän kaupunginteatteri esitti ihastuttavan sadun muutamia vuosia sitten, mutta uskoisin, että kirjasta saisi aikaan vielä näyttävämmänkin näyttämötulkinnan.

Kaikista vahvimmin Astrid Lindgrenin pariin meidät on johdattanut äitimme, mutta toki isämmekin mainitaan podcastissa sopivasti näin isänpäivän kunniaksi. Siskoni muistelee, että Osaa Lottakin ajaa -kirjasta lainattu huudahdus ”verta minun syntymäpäivänäni” on edelleen arkikäytössä etenkin isämme kanssa. Sitaatti on toimiva aina kun näkyy verta, ei vain syntymäpäivänä, huomauttaa Lotta-siskoni.

IMG_6782

Tämän muistelun myötä haluan toivottaa oikein hyvää isänpäivää! Ehkä jo ensi vuonna näemme juhlapäivää ennen hieman monipuolisempia kirjalahjakatalogeja, sillä tänä vuonna lahjaehdotuksiin on nostettu muitakin kuin miesten miehistä kirjoittamia kirjoja. Silti on hyvä muistaa, että konkreettisia lahjoja tärkeämpiä ovat varmasti tällaiset yhteiset muistelut.

allekirjoituslaura

Ensimmäinen äänikirjani – Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Kirjamessuilla haahuillessamme Laura kertoi, että oli kuunnellut viimeisen kuukauden aikana 12 äänikirjaa. Siis 12! Olin ihan ihmeissäni, mutta Laura väitti kivenkovaa, että niiden avulla arkisiakin askareita alkaa odottaa, sillä esimerkiksi tiskatessa voi kuunnella kirjaa. No, kirjamessuviikonlopun jälkeisenä maanantaina olin lähdössä lenkille ja päätin antaa BookBeat-sovellukselle mahdollisuuden.

Ensimmäinen ajatus oli, että herranjumala, enhän mä osaa valita näistä kaikista vaihtoehdoista. Sovelluksessa on niin paljon valinnanvaraa ja tarjolla on myös todella uusia kirjoja, että lenkille lähteminen kesti puolisen tuntia, kun istuin eteisessä selaamassa sovellusta ja valitsemassa kirjaa. (Sidenote: Ainoastaan YA-fantasiaa, eli omaa suosikkiani, sovelluksessa on varsin rajallisesti.)

bibobook_pikajuna1

Päädyin lopulta valitsemaan Agatha Christien klassikon Idän pikajunan arvoitus, josta ilmestyi viime kesänä uusi Jaakko Kankaanpään tekemä suomennos. Pidän Christien tuotannosta paljon ja olen katsonut erityisesti Hercule Poirot’n ja Neiti Marplen seikkailuja TV:stä aikanaan paljonkin. (Marplea tulee muuten sunnuntaisin tälläkin hetkellä Yleltä!) En silti kuollaksenikaan (pun intended) muistanut, olinko joskus nähnyt Idän pikajunan arvoituksen tv-versiona vai en. Enkä tosiaan muistanut, kuka murhaaja on.

Tuolloin ensimmäisenä maanantaina kävelin pidemmän lenkin kuin oli tarkoitus vain siksi, koska kirja jatkui korvissa hyvällä tahdilla. Seuraavan viikon aikana kuuntelimme kirjaa yhdessä poikaystävän kanssa autossa ja loppua kohden tarina meni niin jännittäväksi, että ajoimme kerran moottoritiellä rampista ohi, kun murhaajan henkilöllisyys alkoi selvitä.

Laura oli oikeassa. Olen viimeisen puolentoista viikon aikana käynyt useammin lenkillä kuin aiemmin ja kuunnellut kirjoja myös pyöräillessäni. Niihin tosiaankin jää koukkuun. Tällä hetkellä kuuntelen Maaret Kallion uusinta teosta ja samaan aikaan myös Audrey Carlanin Calendar Girl -hömppäsarjan ensimmäistä osaa. (Siitä muuten lisää myöhemmin. Sanotaanko, että eroottinen fiktio ei ehkä toimi äänikirjana.)

Idän pikajunan arvoituksesta on muuten tulossa muutaman viikon päästä elokuvakin, jota tähdittävät muun muassa Kenneth Brannagh, Johnny Depp, Penelope Cruz ja Judi Dench. Brannaghin/Poirot’n viiksistä voi olla montaa mieltä, mutta yrittäkääpä päästä yli siitä faktasta, että maailman parasta etsivää esittää sama mies, joka esitti Harry Potter ja Salaisuuksien kammiossa Gilderoy Lockhartia…

allekirjoitusminna

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Lukija: Jukka Pitkänen
Käännös: Jaakko Kankaanpää
154 sivua, 7 tuntia 36 minuuttia
★★★★

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja-sarja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun täydellisen lopun saaneeseen tarinaan aletaan väkisin kirjoittaa jatko-osia. Tuomas Kyrön teos Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani kirjasarjan lopetuksista. Paitsi ettei se tainnutkaan olla lopetus, vielä on muutaman niteen verran post scriptumeja jäljellä. Huimaan suosioon noussut karvalakkinen jääräpää ei saa jäädä rauhaan kirjoitettuaan seesteisen lopetuksen omalle tarinalleen. Ehei, kyllähän vielä muutaman kirjan voi rykäistä kokoon kun on Suomi 100, Lahti 2017 ja Pyeongchang 2018.

Mielensäpahoittaja (2)

Mutta kelataanpa hetkeksi taaksepäin. Luin Mielensäpahoittajan sekä Mielensäpahoittajan ja ruskeankastikkeen ensimmäistä kertaa keväällä 2014 ollessani vaihdossa Maltalla. Voi pojat, että sen jälkeen teki mieli lihapyöryköitä ja ruskeaa jauhelihasoossia, joita ei tietenkään voinut vajavaisessa keittiössäni valmistaa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja –kirjan luin tuoreeltaan ja kirjoitinpa siitä pienen arvionkin. Olen nähnyt kirjoista versioituja näytelmiä ainakin kerran kesäteatterissa ja kerran Kansallisteatterissa.

Jokin yrmyssä, mutta lopulta varsin kultaisessa Mielensäpahoittajassa kiehtoo. Tiedän, että jos olisin itse vastuussa vastaavan vanhuksen hyvinvoinnista, olisin hyvin pian valmis tökkimään tikkuja kynsien alle ihan vain unohtaakseni arkisen riippani edes hetkeksi. Mies valittaa ja tuomitsee, on itsepäinen ja kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Tästä huolimatta Kyrön kirjojen parissa ei voi kuin asettua Mielensäpahoittajan puolelle ja lättähattuja vastaan. Vanha mies on oikeasti varsin älykäs ja hyväsydäminen, uudet asiat nyt vaan sattuvat pelottamaan outoudessaan. Varmasti jokainen meistä on joskus ollut samanlaisessa tilanteessa. Välillä vanha yksinkertaisesti tuntuu paremmalta kuin uusi.

Katsoin töitä varten jokin aika sitten Dome Karukosken ohjaaman Mielensäpahoittaja-elokuvan, jonka innoittamana kaivoin kirjasarjan esille BookBeatista ja laitoin luurit korville. Sarjan ensimmäinen kirja on tasainen, se tutustuttaa henkilöhahmoihin, mutta ei vielä kurita nauruhermoa suurimmalla vaihteella. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike rakentuu jo tietyn teeman ja suuremman juonikuvion ympärille, mikä luo teokseen syvyyttä. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on puolestaan koskettavuudessaan aivan omalla tasollaan, vaikka huumori jääkin välillä hopeasijalle. Lukija Antti Litja herättää jääräpäisen harmaahapsen eloon, miehen jupinaa voisi kuunnella loputtomiin.

Mutta sitten päästäänkin näihin uusiin, mielestäni varsinaisen kirjasarjan ulkopuolisiin teoksiin. BookBeatissa ei ole äänikirjoja vuonna 2016 ilmestyneistä teoksista Mielensäpahoittaja: Miehen työt ja Mielensäpahoittajan keittiössä, mutta samana vuonna julkaistu vuoden 2017 Lahden MM-kilpailuihin kurkottava Mielensäpahoittajan hiihtokirja sieltä kyllä löytyy. Lukijana on tällä kertaa Vesa Vierikko, joka pienen totuttelun jälkeen yltää lähes yhtä hyvään mielensäpahoittamiseen kuin Litja. Kirjan juoni on kuitenkin se, mikä kaikkein eniten mieltäni pahoittaa. Hiihtolegendojen ja vuosilukujen luettelemisesta on hupia vain todellisille lajin suurkuluttajille, meille muille parituntinen luento on ainoastaan äärimmäisen puuduttavaa. Sama vika vaivaa tänä vuonna julkaistua Mielensäpahoittajan Suomea, jossa kotimaan satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi kerrotaan tarina sen jokaiselta vuodelta. Tai melkein jokaiselta. Kuten muissakin vastaavissa projekteissa, keinotekoinen sataan tekstiin tähtääminen on tuottanut paljon höttöä. Ja hiihtokirjasta kopioituja sattumuksia. Löyhä pääjuoni vanhan ukon pojantyttärelleen pitämistä oppitunneista ei onnistu pitämään epämääräisiä jorinoita kasassa. Olisitte jo jättäneet äijän rauhaan. Ainoa edes hitusen tuore idea on Mielensäpahoittajan emännän (Erja Alander) äänen tuominen tarinoihin, mutta ei siitäkään ole jälleen kerran yhden turhan Suomi 100 -projektin pelastajaksi.

Tuomas Kyrö on tehnyt mahtavan työn luodessaan karvalakkipäisen jurottajan, mutta tuo urakka olisi saanut päättyä kolmeen ensimmäiseen kirjaan. Kyllä ei kannata tehdä jatko-osia, jos ei ole enää mitään uutta sanottavaa.

allekirjoituslaura

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Lukija: Antti Litja
WSOY, 2010
54 sivua, 3 tuntia 2 minuuttia
★★★½

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike
Lukija: Antti Litja
WSOY, 2012
48 sivua, 2 tuntia 44 minuuttia
★★★★

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Lukija: Antti Litja
WSOY, 2014
48 sivua, 6 tuntia 21 minuuttia
★★★★

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
Lukija: Vesa Vierikko
WSOY, 2017
48 sivua, 2 tuntia 6 minuuttia
★½

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
Lukija: Vesa Vierikko, Erja Alander
WSOY, 2017
107 sivua, 6 tuntia 2 minuuttia
★★½

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja saatu arvostelukappaleena.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

”Sinulle minä näytän. En tiedä, mitä minä kenellekin milloinkin olen ollut näyttämässä tai näyttämäisilläni, muta sen näyttämisen halun takia minä olin haalinut itselleni taas kaikenlaista typerää tekemisekaltaista ja vastuuta.”

Depressiopäiväkirjat (1)

Nostan tähän alkuun lainauksen Helsingin Sanomien julkaisemasta, Anna-Leena Härkösen Valomerkki-teosta käsittelevästä kritiikistä:

”Mutta onko Anita uskottava? Minusta ei. 

Hänellähän on täydellinen avioliitto, ihana tytär, monia läheisiä ystäviä, riittävästi rahaa, tilava asunto, terveyttä ja ulkonäköä. Hän jumppaa päivittäin. Hän käy esikoiskirjapalkintojuhlissa pörräämässä ja juttelee siellä peräti kahdeksan tuttavan kanssa. Ei vaikuta masentuneen ihmisen käytökseltä. ”

Kyseinen ajatus nostatti Twitter-virrassani keskustelun siitä, miltä masentunut nyt voi ylipäätään ulkopuolisille näyttää. Voiko masentunut olla kykenevä muiden näkökulmasta katsoen suhteellisen normaaliin elämään? Voiko masentunut välillä hymyillä? Voiko masentunut tehdä muuta kuin maata rumissa vaatteissa pimennetyn huoneen nurkassa ja tehdä pesäeron suihkuun vähintään kahdeksi viikoksi? Voiko masentunut olla muutakin kuin masentunut?

Useimmiten hölmöt tölväisyt eivät johdu ilkeydestä vaan tietämättömyydestä. Ja vaikka mielenterveyden ongelmat ovat Suomessa valitettavan yleisiä, ymmärrämme niitä hirvittävän huonosti. Jalkansa kipsikuntoon teloneelle nyökyttelemme empaattisesti, mutta jos sairaus ei näy päällepäin, voi työpaikan kahvihuoneessa kuplia paheksuntaa turhasta saikuttamisesta.

Kaiken tämän tietämättömyyden keskellä Anni Sastamoisen kirja Depressiopäiväkirjat on todellakin toivottu ja tarpeellinen. Masennuksen kanssa pitkään kamppaillut Saastamoinen kertoo omakohtaisesti, kuinka sairaus voi iskeä juuri silloin kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kuinka vaikeaa on, kun ei jaksaisi edes hengittää. Miten ympärillä olevat ihmiset reagoivat ja miltä heidän sanansa tuntuvat. Jos tuntuvat.

Kuuntelit Depressiopäiväkirjat jo podcasteina Areenasta keväällä, joten osa kirjan teksteistä oli jo entuudestaan tuttuja, mutta kirjaan mahtuu toki paljon enemmän kuin radiosarjaan. Ajatukset avautuvat myös uudella tavalla, kun sanoja pääsee sulattamaan ihan omaan tahtiin.

Saastamoisen teksti on räväkkää ja ajoittain runsas kirosanojen viljely saattaa särähtää joidenkin silmissä. Normaalisti olisin itsekin nyrpistänyt niille nenääni, on nimittäin ihan eri asia lukea painetun tekstin joukossa kirosanoja kuin vaikka, no, viljellä niitä itse arkipuheessaan. Saastamoisen podcastsarjan kuunteleminen opetti minut kuitenkin tottumaan hänen puhetapaansa. Lukiessani kirjoitettua tekstiä, pystyin hetkittäin kuulemaan sanat aivan kuin ne valuisivat hänen suustaan. Kirosanat eivät olleetkaan yhtään liikaa, ne olivat juuri sopivasti.

Tämä kirja on tärkeä, koskettava, henkilökohtainen, hyvin kirjoitettu ja siinä on riipaisevan upeat kannet. Kirja tarjoaa tunnetta, mutta myös tietoa ja tukea. Toivottavasti tätä ymmärrystä saataisiin levitettyä laajalle.

allekirjoituslaura

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
Sivuja 160
Luettavaksi omasta hyllystä
★★★★ ½

 

PODCAST: Kuvista kirja tunnetaan

Moni lapsuusajan lempikirja on painunut utuiseen unohduksen vaippaan, ainakin suurimmaksi osaksi. Tarinasta ei välttämättä ole enää minkäänlaisia muistikuvia, mutta silti tietyt kuvat voivat olla iskostuneina mielen sopukoihin todella syvälle. Jokin kuva saattoi pelottaa (Disneyn Pahatar esimerkiksi, se vie minulta edelleen yöunet!), toiset kuvat puolestaan olivat niin miellyttäviä ja kauniita, että niitä ihailtiin pitkä tovi. Itse asiassa niin pitkään, että pienimmätkin yksityiskohdat ovat kaivertaneet syvän muistijäljen aivojen syövereihin.

IMG_6732

Kuvittajan valinta ei ole suinkaan mikään pieni päätös. Kaunis kansi houkuttaa tarttumaan kirjaan, ja etenkin lapsille suunnatuissa niteissä sisäsivujen kuvilla on tärkeä tehtävä kiinnostuksen ylläpitämisessä ja tarinan elävöittämisessä.

IMG_6725

Parhaista kuvituksista ei tietystikään haluaisi luopua. Itse asiassa kokonaan uudet kuvitukset tuntuvat joskus jopa suurilta loukkauksilta lukijoita kohtaan. Esimerkiksi elokuvakannet Onneli ja Anneli -kirjoissa saavat minut vääntelehtimään tuskissani. Maija Karma sen olla pitää! Vuosien varrella myös Anni Polvan Tiina-kirjat ovat saaneet ehostusta kansiinsa, samoin Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähatut ja Vilttitossut. Voinette arvata, että kannustan kovaäänisesti lapsuudestani tuttuja kuvituksia.

IMG_6720

Muun muassa näistä teemoista puhutaan kirjojen kuvituksiin keskittyvässä Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan neljännessä osassa Kuvista kirja tunnetaan.

allekirjoituslaura