Kesän viimeiset luetut tulevat tässä

Aivan uskomatonta, että kesä on jo (melkein) ohitse! Luimme yhteensä 12 kirjaa elokuun aikana – ja blogillakin meni oikein kivan tasaisesti. Lue eteenpäin, jos kuukauden luetut ja kuunnellut kiinnostavat!

IMG_4329 (2)

Minna: Lukutahtini hidastui elokuussa huomattavasti heinäkuuhun verrattuna, jos katsoo kirjojen määrää. Sivumäärällisesti mitattuna luin kuitenkin ihan mukavasti, sillä noissa viidessä kirjassa on yhteensä yli 2000 sivua. Pisin ja paras kuukauden luetuista oli ehdottomasti Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta, jonka lukemista olen suunnitellut jo vuosien ajan. Se on varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana tuijottanut minua kirjakaupan hyllyiltä useaan otteeseen ja kun viimein bongasin sen kirjastosta, en voinut olla viemättä sitä kotiin. Tarina vie aivan täysin mennessään ja annoinkin kirjalle Goodreadsissa viisi tähteä. Sarjan seuraava osa odottaa pinossa jo lukemista.

Muutoin elokuu oli myös loppuunsaattamisen kuukausi. Luin Mara Dyer -sarjan viimeisen osan, joka ei surullista kyllä tullut lähellekään sarjan aiempien osien tasoa. Lisäksi luin viimein loppuun Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjan, joka on ollut e-kirjana kesken ikuisuuden (en tosin ymmärrä miksi, koska Stiefvater on ihana ja Raven Cycle vielä ihanampi).

Syyskuussa suunnitelmissa on lukea ainakin Usvasyntyinen -trilogian toinen osa sekä hypätä jälleen hieman ulos mukavuusalueelta ja lukea Nora Robertsin uutuus Kotiinpalaaja. Maanataina starttaavat sekä uusi työ että opinnot, joten aikaa lukemiselle on todennäkäisesti kaiverrettava kalenterista aivan toden teolla. Olen kuitenkin innoissani pimenevistä illoista, joiden aikana voi kääriytyä peittoon, juoda teetä ja polttaa kynttilöitä.

Elokuussa luin…
Kyösti Hagert & Pauliina Jokinen: Kortinvartija: Opas itsenäiseen talouselämään
Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)
Sylvia Day: Scandalous Liaisons
Michelle Hodkin: The Retribution of Mara Dyer  (Mara Dyer #3)
Maggie Stiefvater: The Raven King (The Raven Cycle #4)

Yhteensä viisi kirjaa, joissa 2117 sivua.

Elokuun luetut (1)

Laura: Elokuussa koitti vihdoin kauan odotettu vain minulle ja kirjoille pyhitetty lomaviikko. Pakkasin repun täyteen kirjoja ja suuntasin kesäkotiimme, jonka rauhassa saatoin keskittyä täysin lukemiseen. Itse asiassa ”lukulomani” kahdesta ensimmäisestä päivästä syntyi myös elämäni ensimmäinen lukuvlogi, joka on tällä hetkellä editointipöydällä. Toivottavasti saan sen mahdollisimman pian julkaistuksi.

Kesälomaani lukuun ottamatta elokuu oli aika heikkoa aikaa lukemisen suhteen. Näemmä onnistun kehittämään aina lomien jälkeen tautisen väsymysaallon, jonka vuoksi iltalukemiseni supistuu muutamaan sivuun ennen kuin alan nuokkua kirjan ääressä. Onneksi lomalla ehdin ahmia senkin edestä kirjoja. En muista koska olisin viimeksi voinut vain maata monta tuntia päivässä kirjojen ääressä! Todella terapeuttista ja toi vahvasti mieleen lapsuuden kesälomat. Ja talvilomat. Ja viikonloput. Tai no oikeastaan ihan koko lapsuuden, olihan varsinainen kirja-ahmatti. Ehdottomasti elokuun lukuelämyksen tarjosi R. J. Palacion Ihme, jonka ääressä valvoin myöhään yöhön asti, kun en malttanut jättää tarinaa kesken. Myös Kiera Cassin Eliitti tempaisi minut otteeseensa aivan samalla tavalla kuin sarjan avausosa heinäkuussa.

Äänikirjojen suhteen olen todella hämmentynyt, sillä nyt en ihan tosissani osaa sanoa, missä välissä olen ehtinyt kuunnella yhdeksän kirjaa. Etenkin kun kesäloman ikkunanpesu-urakan aikana luukutin podcasteja ja Yle Areenan Itkisitkö onnesta -kuunnelmaa. Suurimman vaikutuksen kuukauden kuunnelluista tekivät Nouse nyt, Taikuri ja taskuvaras sekä Ei tehrä tästä ny numeroo. Voi mahdoton kuinka hyvin murrekirja toimii, kun lukijoina ovat ihanat Seela Sella ja Esko Roine!

Syyskuussa ei ole luvassa lomaa, joten palaan luultavasti arkisiin lukutapoihini. Ei siis enää maratoonailua. Tällä hetkellä minulla on kesken vasta ilmestynyt Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille), jonka takasivuilta löytyy myös oma nimeni. Myös Antti Tapani saapui luokseni postissa tällä viikolla, siihen taidan tarttua heti satukirjan luettuani. Syksyn kirjauutuuksien ääressä ei varmasti tule kärsittyä lukemisen puutteesta.

Elokuussa luin…
Marja Luukkonen: Suuri vesiretki
Essi Ihonen: Ainoa taivas
Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys
Kiera Cass: Eliitti
Kirsti Kuronen: Paha puuska
R. J. Palacio: Ihme
Eric Maple, Eliot Humberstone & Lynn Myring: Noidan käsikirja

Yhteensä seitsemän kirjaa, joissa 1425 sivua

Elokuussa kuuntelin…
Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut
Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia
Ulrika Björkstam: Nouse nyt
Hanna Velling: Kirjosieppo
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo
Melba Escobar: Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia

Yhteensä yhdeksän kirjaa, jotka kestivät noin 67 tuntia 15 minuuttia

Elokuu oli blogille mukavan tasainen kuukausi. Lauran postaukset Kuusi kirja-asiaa, jotka annan itselleni anteeksi sekä videoraportti Neljä kuukautta avajaisiin! – Tältä näyttää keskustakirjasto Oodi keräsivät mukavasti lukijoita. Kärkipaikkaa luetuimpana kirjoituksena piti kuitenkin Minnan teksti Self help -kirjat, jotka ovat oikeasti muuttaneet elämääni (ja 5 kirjaa, jotka haluaisin lukea seuraavaksi). Selvästi myös äänikirjat kiinnostavat, sillä myös maaliskuussa julkaistu Viisi asiaa, joista tunnistaa hyvän äänikirjojen lukijan on kerännyt paljon huomiota.

Ehkä silti kaikkein upein juttu elokuussa oli vierailumme Oma huone -podcastissa. Juttelimme muun muassa kirjallisuuskeskustelun ympäristöistä ja niiden rajoituksista sekä kirjabloggaamisesta ja rahan suhteesta kirjablogimaailmaan. Jos et ole vielä kuunnellut jaksoa, käy ihmeessä kuuntelemassa lisää, nämä asiat eivät vanhene!

Syyskuussa rauhoitamme hieman postaustahtia, sillä kolme postausta viikossa syksyn muiden velvoitteiden ohella tuntuu hitusen raskaalta ajatukselta. Älkää silti peljätkö, julkaisemme jatkossakin vähintään kaksi postausta viikossa, uutterimpina viikkoina jopa ne tutut kolme kirjoitusta! Suunnitteilla on myös seuraava teemaviikko, joka keskittyy tällä kertaa videoihin. Seitsemän päivää ja seitsemän videota – tästä olemme harvinaisen innoissamme!

Ainoa taivas ja Noidan käsikirja ovat arvostelukappaleita töiden kautta.

Mainokset

R. J. Palacio: Ihme

”Jos löytäisin taikalampun ja saisin yhden toivomuksen, toivoisin, että minulla olisi normaali naama, jota kukaan ei koskaan huomaisi. Toivoisin, että voisin kävellä kadulla ilman, että ihmiset katsoisivat muualle, kun näkevät minut. Näin minä mietin: ainoa syy siihen, etten ole tavallinen, on se, ettei kukaan muu näe minua tavallisena.”

R J Palacio Ihme (2)

August Pullmanilla on edessään suuri vuosi: hän aloittaa viidennen luokan ihan oikeassa koulussa. Tähän asti Auggie on käynyt koulua kotona äitinsä opastuksessa, sillä pojan kasvot ovat syntymästä asti olleet epämuodostuneet. Varsinkin nuorempana se tarkoitti lukemattomia leikkauksia, eikä niiden välissä olisi oikein ehtinyt tavalliseen kouluun. Ja toisaalta meni August minne tahansa, hän saa aina osakseen mukamas huomaamattomia katseita ja jopa ilkeitä sanoja. Jonkin aikaa lapsuudessaan hän kulki kaikkialle lasten avaruuskypärä päässään, silloin hän sai vähemmän ilkeitä katseita. Siksi Auggie on myös aina rakastanut halloweenia. On siis selvää, että kouluun meneminen jännittää Augustia ja varmasti myös hänen vanhempiaan. Mutta onhan se samalla kiehtovaakin, kunhan ajatukseen ensin vähän totuttelee.

R. J. Palacion esikoisteos Ihme paketoi turkoosien kansien väliin käsittämättömän voimakkaan tarinan siitä, miten meillä ihmisillä on tapana suhtautua erilaisuuteen. Toisaalta se kertoo myös tunteiden ristiriidoista ja epävarmuuksista, joita lähes jokainen kätkee suojakuorensa taakse.

Paljon hehkutettu kirja ei ensisivuillaan onnistunut koukuttamaan minua. Haukottelin, ja pohdin, onkohan koko loppukirjakin tällaista jahkailua. No ei ollut. Palacio on jakanut kirjansa osiin, joiden kertojaääni muuttuu. Polttopisteeseen pääsevät Augustin lisäksi muun muassa hänen siskonsa Olivia, tämän poikaystävä Justin sekä Augustin kaverit. Jokainen puhuu kirjan sivuilla omalla tyylillään, joista selvimmin nousee esille Justinin osa, jossa ei käytetä lainkaan isoja alkukirjaimia. Onneksi tämä kappale kirjaa ei kestä kovin pitkään, sillä tällaista tekstiä on hitusen raskas lukea. Palacio on onnistunut kuitenkin hyödyttämään vaihtuvan kertojaääneen loistavasti! Näkökulman kääntely johtaa siihen, että sivuhahmotkaan eivät jää yksiulotteisiksi. Ihminen ei nimittäin aina toimi johdonmukaisesti, eikä ole olemassa yksiselitteisesti hyviä ja pahoja ihmisiä. Joskus ystävä voi sanoa pahasti ihan ilman syytä. Toisinaan rakastava ja suojeleva sisko saattaa saada tarpeekseen veljestä, joka vetää aina huomion itseensä pelkällä olemuksellaan. Se ei silti vähennä rakkautta.

”Minä ajattelen näin: me kaikki olemme käyttäneet niin paljon aikaa siihen, että olemme yrittäneet saada Augustin pitämään itseään normaalina, että hän oikeasti kuvittelee olevansa normaali. Ja ongelma on siinä, ettei hän ole.”

R J Palacio Ihme (4)

Ihme on koskettava ja silmiä avaava kirja, joka ei turhaan ala maalailla Augustista kliseistä sankarikuvaa. Tai ainakin Palacio onnistuu välttämään melkein kaikki tällaiset vaaratilanteet. Ihme on kirja, jonka ääressä valvoin yön myöhäisille tunneille, sillä halusin lukea tarinan loppuun. Kirjan takakannessa Ihmettä tituleerataan moderniksi klassikoksi, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka se jossain vaiheessa siihen asemaan nousisi muuallakin kuin markkinaväen toiveissa.

allekirjoituslaura

★★★★½
R. J. Palacio: Ihme
Käännös: Inka Parpola
WSOY, 2017
Sivuja 336
Luettavaksi kirjastosta

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Tartuin Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin? -teokseen työpaikan kirjapinossa ihan vaan siksi, että nimessä mainitaan Roland Barthes. Barthes on varmasti monille kirjallisuutta yliopistossa opiskelleille tuttu teoreetikko ja muutamien lukemieni arvioiden perusteella muutama muukin ihminen on valinnut kirjan luettavaksi ihan vain Barthesin perusteella. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa kirja, josta ei tiennyt etukäteen yhtään mitään.

IMG_1784

Nimensä mukaisesti Kuka murhasi Roland Barthesin? on dekkari, jonka alussa Barthes jää auton alle, joutuu sairaalaan ja lopulta kuolee. Ennen kuolemaansa mies kuitenkin ryöstetään ja lopulta kirjassa jahdataan sekä murhaajaa että Barthesilta varastettua asiaa, joka osoittautuu kirjalliseksi dokumentiksi. Teoksen pääosassa seikkailee poliisikomisario ja hänen apumiehensä. Oman tvistinsä tarinaan tekee sen sijoittuminen ranskalaisen älymystön piireihin, joissa viljellään runsaasti elitististä kieltä, intertekstuaalisia viittauksia ja kaikki tuntevat kaikki. Henkilöinä nähdään muun muassa Julia Kristeva, Michel Foucault että Jacques Derrida, jotka ovat jälleen kirjallisuuden teoriaa opiskellelleille tuttuja teoreetikoita.

Tarina ottaa paikkansa vuodessa 1980 Ranskan presidentinvaalien alla. Binet vyöryttää lukijan silmille pyörryttävän määrän viittauksia aikakauden politiikkaan ja sen keskeisiin henkilöihin. Teoksessa käsitellään paljon myös semiotiikkaa eli asioiden merkityksiä, mikä tekee lukemisesta välillä raskassoutuista, mutta lopulta myös viihdyttävää. Esimerkiksi poliisikomisarion apumiehen Simon Herzogin (jonka poliisi palkkaa selvittämään itselleen älymystön sanomisia) ajattelukulkujen seuraaminen on mielenkiintoista ja miehen yleissivistystä ei voi kuin ihmetellä. Siitä voikin sopivasti siirtyä ihailemaan Binet’n kykyä kirjoittaa kirja, josta löytyy niin paljon yksityiskohtia.

Kaikkien niiden yksityiskohtien alta löytyy lopulta varsin herkullinen murhajuoni ja mielenkiintoinen varastettu asia, mutta lukijan on päästävä aivan viimeisille sivuille ennen palkintoa. Vaikka luin teoksen suomeksi, meni sen lukemisessa minulla ehdottomasti enemmän aikaa kuin samanpaksuisen melkein minkä tahansa muun kirjan lukemiseen. Lisäksi tarvitsin kirjan lukemiseen tietynlaisen mielentilan, sillä esimerkiksi väsyneenä illalla sängyssä teoksen lukeminen ei sujunut ollenkaan.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on sopivaa lukemista sellaisellekin, joka ei suuremmin dekkareista perusta (esim. minä) ja kirjallisuutta opiskelleet saavat teoksesta varmasti paljon irti. Yleismaailmallisuutensa takia sen voi hyvin lukea myös ilman minkäänlaista tietoa mukana seikkailevien hahmojen tosielämän vastineista. Binet antaa kyllä riittävästi yksityiskohtia.

allekirjoitusminna

★★★★
Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Gummerus, 2017
Sivuja 378
Luettavaksi omasta hyllystä

Runous kannattaa, koska suomenkieli on niin kaunista – Edith Södergran: Levottomia unia

Runous ei ole minulle ominta alaa, enkä ole tavannut kovinkaan montaa lukutoukkaa, joka oikeastaan tunnustaisi ahmivansa enemmän runokirjoja kuin romaaneja (vaikka teitäkin varmasti on!). Omassa kirjahyllyssäni on tasan yksi runoteos, Kaarina Helakisan Niille, joilla on nauravat korvat. Se on ollut siellä jo pitkään, sillä ostin teoksen noin 10 vuotiaana ja se on yksi ensimmäisiä itse omilla rahoilla ostamiani kirjoja.

Vähäisestä runokokemuksestani johtuen päätin sisällyttää yhden runoteoksen Kaikilla kielillä -haasteeseen. Olen aiemmin lukenut haasteeseen esseekokoelman englanniksi, Muumeja ruotsiksi ja nyt runoja suomeksi. (Enää ranskankielinen lastenkirja uupuu.) Valitsin luettavaksi Edith Södergranin Levottomia unia -runokoelman vuodelta 1929. Olin pohtinut Södergranin lukemista jo aiemminkin, mutta oikeastaan päätös syntyi vasta kirjaston hyllyjä selatessa. Tarvitsin jotakin varsin lyhyttä, jotta oikeasti lukisin teoksen.

bibobook_sodergran

Levottomia unia sisältää valikoiman runoja Södergranin muista teoksista (Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo, Maa jota ei ole), sekä runoilijan elämää kuvailevan esipuheen. Esipuhe antoi runoille hienosti kontekstia, sillä Södergran kärsi lähes koko elämänsä tuberkuloosista ja kuoli vain 31-vuotiaana taudin nujertamana. Hän vietti paljon aikaa parantoloissa, joissa hän kuitenkin tunsi olevansa loukussa. Tuberkuloosia käytiin parantamassa myös Sveitsissä, jossa Södergranin tila paranikin hetkellisesti. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti Suomessa, Raivolassa.

Kamppailu sairauden kanssa näkyy Södergranin runoudessa. Tekstistä huokuva tunnelma on surullinen, paikoin jopa synkkä. Osassa runoja korostuvat uskonnolliset viittaukset. Minun oli kuitenkin vaikeaa löytää tarttumapintaa runoihin, eikä samaistumiskohteita ollut tarjolla samalla tapaa kuin vaikkapa Rupi Kaurin Milk & Honey -runokokoelmassa. Yhtymäkohtien puuttuminen ei kuitenkaan estänyt kauniista kielestä nauttimista ja Södergranin kykyjen ihailemista.

Luin teoksen yhdeltä istumalta. Näin jälkikäteen ajatellen moni runoista olisi varmasti kaivannut enemmän aikaa ja hitaampaa lukemista tullakseen kunnolla prosessoiduksi ja analysoiduksi. Syvempien merkitysten löytämiseksi olisi siis pitänyt tehdä enemmän töitä, johon en toisaalta heinäkuussa teosta lukiessani pystynyt sitoutumaan.

Runoteoksen lukemisesta tuli samanlainen olo kuin ruotsinkielisistä Muumeista: tätä pitäsi tehdä enemmän. Runoihin olisi mukavaa tutustua laajemminkin, mutta olen varsin hukassa jopa aloittamisen kanssa. Mitä siis kannattaisi lukea? Kuka on sinun lempirunoilijasi ja miksi? Jutellaan lisää kommenteissa tai vaikkapa Twitterissä!

allekirjoitusminna

★★★
Edith Södergran: Levottomia unia
Runot suomentanut: Uuno Kailas
Tulenkantajain Osakeyhtiö, 1929
Sivuja 131
Luettavaksi kirjastosta

Kiera Cass: Eliitti

Ihastuin ensimmäisellä kesälomapätkälläni niin päättömästi Ciera Cassin Valinta-sarjan avausosaan, että oli vain ja ainoastaan loogista, että kesäloma vol kakkosen lukemistoon kuului sarjan toinen osa Eliitti. Otetaanpa kuitenkin aluksi pieni kertaus sarjan ensimmäiseen osaan. America päätyy mukaan Valinta-nimiseen kilpailuun, jossa 35 nuorta naista kisaavat prinssin sydämestä ja kruunusta. Kuin itse unelmien poikamies prinssi Maxon treffaillee naisia ja pudottaa heitä pois kisasta valtakunnan seuratessa tapahtumia. America vaalii alussa särkynyttä sydäntään, mutta tottahan toki komea prinssi saa jossain vaiheessa American krumeluureilla vuoratut tunteet syttymään. Prinsessaksi nouseminen olisi Americalle myös siinä suhteessa onnenpotku, että se tarkoittaisi tiukassa kastijärjestelmässä kipuamista kituuttamisesta yhteiskunnan kärkipaikoille. Mutta onko America valmis unohtamaan ensirakkautensa Aspenin, etenkin kun tämä yllättäen ilmestyy kuninkaalliseen linnaan?

Eliitti (2)

Sarjan toisessa osassa naisjoukkio on karsiutunut kuuden hengen eliittiin. Mukana on American uusi paras ystävä, mutta myös neitoja, jotka eivät kaihda kierojakaan peliliikkeitä hamutessaan kruunua itselleen. American tunteet Maxonia kohtaan syvenevät, ja prinssikin tuntuu olevan tosissaan hänen suhteensa. Ainakin silloin, kun ei liehittele muita neitoja pelin hengen mukaisesti. Toisaalta myös Aspen saa American sydämen edelleen laukalle. Kumman hän valitsee? Aivan kuin Valinta olisi kääntynyt nurinniskoin ja nuoresta neidosta olisi valittavan sijaan tullut valitsija. Samalla kilpailun tehtävät vaikeutuvat ja linnanmuurien ulkopuolinen paine kasvaa.

Eliitti on yhtä koukuttava ja hattarainen teos kuin sarjan avausosa, ja luinkin sen alle vuorokaudessa suorastaan ahmien. Valinnan kohdalla odottamani ärsytys iski kuitenkin päälle vihdoin tämän kirjan aikana. Rakkauden muuttaminen peliksi alkaa kuvottaa hyvin nopeasti. Voiko ihminen olla tosiaan samaan aikaan täysin rakastunut useampaan kuin yhteen henkilöön? Entäpä jos hän on valmis antamaan sydämensä jollekin, voisiko hän samalla riskeerata kaiken rakentaakseen valjua varasuunnitelmaa? Jatkuva kolmiodraama ja vaikeilu on niin tuskastuttavaa, että teki mieli paiskata kirja alas riippumatostani. Tosin heti sen jälkeen löysin itseni uppoamassa uudelleen lauseiden vietäväksi. Myös American jahkailut omasta identiteetistään, kyvyistään ja asemastaan alkavat jossain kohtaa toistaa itseään.

Mitäpä tästä nyt sanoisi? Eliitti on genrensä kärkeä ja koukuttavuudessaan lähes vaarallinen. Kiera Cass onnistuu pelaamaan henkilöhahmojen ärsyttävyydelläkin niin taitavasti, että lukijan korvista nousee juuri oikea määrä savua. Onhan se välillä nimittäin kiva tuohtuakin jostain. Samalla Eliitti selittää tulevaisuuteen sijoittuvan yhteiskunnan historiaa edellistä kirjaa paremmin. Näihin käänteisiin palataan luultavasti vielä tarkemmin sarjan kolmannessa Ainoa-osassa. Voinette arvata, että se odottaa jo lukupinoni huipulla.

allekirjoituslaura

★★★★
Kiera Cass: Eliitti
Käännös: Laura Haavisto
Pen & Paper, 2016
320 sivua
Luettavaksi kirjastosta

Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys

”Sikojen elämä on kurjaa”, Pulla julisti korokkeeltaan. ”Me elämme valtavissa halleissa, joissa on ahdasta ja kauhea melu eikä mitään tekemistä. Eikä sieltä pääse ulos! Emme ikinä näe aurinkoa emmekä lumihiutaleita. Me emme saa juosta nurmikolla, emmekä loikoilla puitten alla kesäpäivinä. Me emme edes tiedä, että aurinko on olemassa.”

Eino ja suuri possukysymys (1)

Muutaman vuoden aikana lihansyöntini väheni hiljalleen lähes olemattomiin. Aluksi suosin yliopistolla tarkoituksella kasvisruokaa, mutta sittemmin liha väheni lautasellani kuin huomaamatta. Viime joulupäivänä kinkku aiheutti ei kiitos -reaktion, enkä ole sittemmin syönyt lihaa kuin pariin kertaan työasioiden yhteydessä ja toisten lautasilta maistellen. Vaikka syön kalaa, maitotuotteita ja munia, oli itsensä lokeroiminen kasvissyöjäksi minulle henkisesti todella iso asia. Koska en mielelläni aiheuta muille ylimääräistä vaivaa, tuntui todella hankalalta alkaa järjestää kyläreissulla minulle lihaton vaihtoehto. Vaikka lopulta se hankaluus oli yleensä omassa päässäni.

Koska kasvisruoka-asiat ja vegaaniuskin ovat pyörineet mielessäni viime aikoina, tartuin erityisen suurella mielenkiinnolla Antti Nylénin kirjaan Eino ja suuri possukysymys. Eino saa seitsenvuotislahjakseen jännittävältä enoltaan Pulla-nimisen possun ihan Kiinasta asti. Pulla ei kuitenkaan ole mikään tavallinen lelu, vaan se osaa puhua ja käyttää omia hoksottimiaan. Lisäksi se kasvaa jatkuvasti (tavoite on 500 kiloa) ja kunhan se on leikitty loppuun, Einon tulee syödä se. Eino toki kauhistuu tästä, eihän hän nyt voisi uutta ystäväänsä syödä! Tästä alkaa vuoden mittainen pohdiskelu siitä kenellä on oikeus syödä ja ketä sekä mitä ruoka lopulta on. Oman mielipiteensä ilmaisee myös Einon parhaan kaverin Amalia-sisko, joka on vegaani, eikä suostu syömään ystäviään, joihin lukeutuvat kaikki maailman eläimet.

Kirjan teema on ajankohtainen ja puhuttava, sillä ruokavalioomme liittyvät eettiset ja ekologiset puheenvuorot jylläävät mielissämme ehkä voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Tiedämmekö todellakin, mistä ruokamme on lautasellemme tullut? Se ei suinkaan ilmesty tyhjästä kauppojen hyllyille, vaan jokaisen ateriamme taustalla on valtavia prosesseja, joissa erilaisia raaka-aineita muutetaan meille tutuiksi ruokalajeiksi. Jos pystyisimme puhumaan sikojen kanssa, pystyisimmekö syömään niitä? Etenkin monet meistä kaupungissa asuvista ovat vieraantuneet niin paljon ruuantuotannosta, että ajatuksissamme kananugetit tai hampurilaispihvit eivät yhdisty mitenkään niihin suloisiin eläimiin, joita saatamme käydä kotieläinpihoilla rapsuttelemassa. Kun ruokaketjun tuntee ja tiedostaa, voi omissa ruokavalinnoissaan tehdä perusteltuja päätöksiä. Ehkä liha ei katoa lautaselta, mutta (taloudellisen tilanteen mukaan) lihan tuotanto-oloja voisi valita omien arvojensa mukaisiksi.

Kirjaa voi toki syyttää varsin lihavastaiseksi, eikä yllä esitetty kuvaus sikaloista päde kaikkiin tuotantolaitoksiin. Ei voi kuitenkaan syyttä Pullaa, kovin moni possu tuskin suhtautuisi sikatuotantoon kovin iloisesti. Ja mitä Einoon tulee, monet lapset ovat totisesti eläinrakkaita aina kasvissyöntiin asti.

Eino ja suuri possukysymys (2)

Eino ja suuri possukysymys -kirjan kuvituksen takana on Ilja Karsikas, joka on tehnyt kerrassaan mainiota työtä! Pinkillä värillä tehostetut kuvat kiinnostavat varmasti lapsia, mutta ne tuottavat myös löytämisen riemua aikuisille. Löydätkö sinä kirjaa lukiessasi esimerkiksi Artia-lippiksen (kyllä, juuri noin kirjoitettuna) tai Litku Klemetti -julisteen?

Kirja on oivaltava ja herttainen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että kirja on kirjoitettu lapsia kunnioittaen. Siinä esitetään vaikeitakin kysymyksiä ja lipustaan jopa filosofian puolelle, mutta lopulta kaikki langat solmitaan yhteen lapsille sopivalla tavalla kuitenkaan selittämättä asioita puhki. Lopuksi pieni varoituksen sana lapsiensa kanssa kirjaa lukeville: tämän kirjan jälkeen lapselle ei välttämättä enää maistu nakki, lihapulla tai makkaraleipä.

”Ei lasten ole pakko syödä lihaa”, sanoi Amalia. ”Aikuiset syöttävät sitä heille. Kuitenkin monet lapset ovat eläinrakkaita… Varmaan sen takia heille ei kerrota, mitä liha on. Aikuiset pelkäävät joutuvansa hankaluuksiin, jos lapset äkkiä saavatkin tietää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu…”

allekirjoituslaura

★★★★½
Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys
Kuvitus: Ilja Karsikas
Otava, 2018
Sivuja 95
Luettavaksi kirjastosta

Ps. Lihansyöntiä ja ruuantuotantoa käsittelevät lastenkirjat kiinnostaisivat minua yleisemminkin. Elina Lappalaisen Nakki lautasella on lukulistallani, mutta tuleeko teille mieleen muita vastaavia teoksia?

Kuusi kirja-asiaa, jotka annan itselleni anteeksi

Vaikka omasta lukemisestaan tai lukemattomuudestaan on vastuussa vain itselleen, välillä ainakin minä onnistun saamaan itselleni huonon omantunnon erinäisistä lukemiseen liittyvistä asioista. Koska lukeminen on minulle kuitenkin ennen kaikkea mukava harrastus, yritän nyt harjoittaa sallivuutta ja antaa itselleni anteeksi muutamat asiat, joista olen tuntenut huonoa omaatuntoa.

Kirjasynnit (6)

1. On ihan ok pakata liian monta kirjaa lomamatkalle.
Vaikka onnistuin pakkaamaan kesälomani ensimmäiselle osalle juuri sopivan määrän kirjoja, on juuri alkanut kesäloma nro kaksi ollut kirjojen suhteen täydellinen ylilyönti. Olen kesämökillämme kymmenisen päivää, mutta pakkasin mukaan 17 kirjaa. Kyllä, seitsemäntoista. Tarkoitukseni on toki pitää massiivinen lukuretriitti, mutta lopulta olen mökillä itsekseni vain viisi päivä, eikä muiden seurassa kesäjuhlien lomassa voi heittäytyä moneksi tunniksi kirjojen vietäväksi. Mutta hei, joskus on ihan ok pakata reppu täyteen kirjoja, vaikka tietää osan niistä palautuvan lukematta kotiin. Pakkasinhan neljän päivän joululomallenikin kymmenen kirjaa.

2. Minun ei ole pakko pitää Napoli-sarjasta eikä lukea sitä väkisin loppuun.
Luin Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosan Loistava ystäväni alkuvuonna. Lukeminen vei minulta tuskastuttavan kauan, sillä kirja ei imaissut minua mukaansa eikä pitänyt tiukasti otteessaan. Välillä tarina kyllä rullasi mukavasti, mutta suurimman osan aikaa vain kauhistelin vielä jäljellä olevien sivujen määrää. Sittemmin sarjan kakkososa Uuden nimen tarina on ollut minulla kaksi kertaa lainassa kirjastosta, mutta olen sen aina kuukauden jälkeen kiikuttanut takaisin lukemattomana seuraavalle varaajalle lähetettäväksi. Kirjaan tarttuminen tuntui liian vaikealta, vaikka sarja tavallaan kiinnostaakin. Nyt tuli aika antaa itselleni armoa. Peruin sarjan loppujen osien varaukset – ei minun olisi pakko niitä lukea. Sen sijaan aion jossain vaiheessa kuunnella sarjan äänikirjoina, vaikka minulla on yleensä tapana pitäytyä joko kuuntelussa tai lukemisessa sen mukaan kummalla tavalla olen sarjan ensimmäisen osan aloittanut.

3. Olen käsittämättömän huono lukemaan novelleja, tietokirjoja ja runoja – mutta ei se kaada maailmaa.
Olen kipuillut blogissakin (täällä ja täällä), että olen käsittämättömän huono lukemaan novelleja. Pakko myöntää, etten ole yhtään parempi tietokirjojen tai runojen suhteen, vaikka molemmat minua kutkuttavatkin. Etenkin tietokirjoja haalin usein ikkunalautani kirjapinoihin niin kirjastosta kuin kirjakaupoistakin, mutta silti fiktio kiilaa usein edelle. Nämä ovat lukutottumuksia, joita on mahdollista muuttaa. Annan kuitenkin itselleni anteeksi, että tämä muutos on hyyyyyvin hidasta ja novellit, tietokirjat sekä runot tulevat aina olemaan lukulistojeni sivurooleissa.

Kirjasynnit (13)

4. Palautan hävyttömän paljon kirjoja kirjastoon avaamattakaan niitä.
Etenkin viime syksynä viikoissani oli tuttu kaava. Kävin vähintään maanantai-iltaisin Kirjasto 10:ssä palauttamassa laina-aikansa loppua lähestyvät kirjat ja hakemassa uudet varaukset kotiin. Usein kirjastovisiittejä oli muutamakin viikossa. Olen viimeisen vuoden aikana kantanut kymmeniä (ellei jopa satoja?) kiloja kirjoja eestaas ehtimättä koskaan lukea niitä. Hartiat ja selkä valittavat kivusta ja mieltä kaihertavat lukemattomat aarteet. Nyt taputan itseäni olalle ja sanon, että ei se haittaa. Olen antanut kirjailijoille mukavasti lainauskorvauksia ja työllistänyt kirjaston työntekijöitä naapurinkin puolesta. Nyt vanheneva laina kerrallaan yritän hiipiä kohti elämää, jossa kirjastosta olisi lainassa vain kohtuullinen määrä kirjoja kerrallaan. Se on tavoite, mutta en ala stressata sen saavuttamisen kanssa.

5. Kirjahyllyni on täynnä hyllynlämmittäjiä.
Ai miten Hyllynlämmittäjät-haasteeni etenee? En ole tarttunut yhteenkään kahdestatoista haastekirjastani. Niiden lisäksi hyllyssäni on valtavasti muitakin kirjoja, jotka eivät ole hyllyyn laittamisen jälkeen saaneet minulta lainkaan huomiota. Hups. Tämä asiantila tuskin tulee muuttumaan kovin pian, mutta olen ylpeä itsestäni, jos saan edes yhden hyllynlämmittäjistäni luettua ennen vuoden loppumista. Sen verran voin ainakin itseäni kehaista, että olen ollut hyvin maltillinen kirjashoppailija tänä vuonna. (Kirjamessuja tosin odotellessa…)

6. En tule koskaan lukemaan tbr-listojani kokonaan.
Vaikka eläisin satakolmekymppiseksi, en tule koskaan saamaan alati kasvavia tbr-listojani loppuun. Minulla on yksi lista puhelimessani, toinen Goodreadsissa, kolmas vanhassa muistikirjassani ja neljäs kauniisti A4-papereille kirjoitettuna (mutta auttamattomasti hukassa). Vaikken enää lisäisi yhtään kirjaa noille listoille, menisi minulta useampi vuosi kaikkien teosten lukemiseen. Joten toteanpa vaan että listat ovat ihania ja samoin kirjat. Ja jos jokin lohdullinen ajatus tässä piilee niin se, että hyvät kirjat eivät tästä maailmasta lukemalla lopu.

allekirjoituslaura

Minkä kirja-asian tai lukuvian haluat antaa itsellesi anteeksi?

(Kirja)bloggaajan pieni opas hakukoneoptimointiin

Kirjabloggaaminen ei ole tyhjyyteen huutamista. Tai ainakaan sen ei pitäisi olla. Jos tuntuu, että se on, niin tästä postauksesta pitäisi olla hyötyä.

Tänään puhutaan hakukoneoptimoinnista. Kyllä, se on sanahirviö ja voi tuntua supernörttien hommilta, mutta oikeastaan se on aika simppeli tapa saada oman blogin sisältöjä paremmin esille. Olet saattanut törmätä aihepiiriin aikaisemminkin, kenties sen englanninkielisen lyhenteen (SEO – search engine optimization) kautta.

bibobook_seokirjabloggaajille1

Mitä hakukoneoptimointi on?

Pikainen Google-haku antaa hakukoneoptimoinnille seuraavanlaisen määritelmän: ”Hakukoneoptimointi tarkoittaa toimenpiteitä, joilla pyritään parantamaan yksittäisen verkkosivun tai kokonaisen verkkosivuston sijoituksia hakukoneiden hakutulosten luettelossa tiettyjä hakusanoja käytettäessä. Tavoitteena on yleensä saada haluttu verkkosivu hakutulosten kärkeen ja hakijat valitsemaan kyseinen sivu.”

Käytännössä kun joku hakee vaikkapa Googlesta tietoa maailman parhaista vegaanikeittokirjoista, haluat todennäköisesti että juuri sinun kirjoittamasi syväanalyysi parhaasta vegaanisesta keittokirjasta ponnahtaa Googlen hakutuloslistauksen ykköseksi ja tietoa etsivä ihminen klikkaa juuri sinun blogisi auki. Keskityn tässä postauksessa lähinnä yksittäisen verkkosivun/postauksen optimointiin, enkä käsittele kokonaisen verkkosivuston optimointia.

bibobook_seokirjablogit2

Ennen kuin hypätään syvään päähän ja katsotaan, mitä oikeastaan kannattaa tehdä päästäkseen hakutulosten kärkeen, perustelen hieman lisää hakukoneoptimoinnin tärkeyttä. Käytän esimerkkinä Bibbidi Bobbidi Bookia. Viereisestä kuvakaappauksesta näet blogimme suurimmat liikenteen lähteet järjestyksessä suurimmasta pienimpään. Ensimmäisenä keikkuvat hakukoneet eli meille tullaan kaikken eniten Google-hakujen kautta. (Hakusanat ovat mitä innovatiivisimpia ja joskus ihan hulluja. Niitäkin voisi joskus jakaa täällä blogissa!) Toisella sijalla ovat erilaiset sosiaalisen median kanavat, mikä todistaa, että omaan aineistoon kannattaa linkata ja sitä kannattaa jakaa. Kolmantena ovat muut kirjablogit ja verkkosivut.

Suosittelen lämpimästi tarkastelemaan oman blogin tilastoja erilaisilla aikaväleillä. Veikkaan, että moneen kirjablogiin saavutaan nykyään eniten hakukoneista sekä somesta. Vastaavat tilastot ovat helposti löydettävissä ainakin WordPressissä sekä Bloggerissa.

Miten hakukoneoptimointi toimii?

Hakukoneiden listaukset perustuvat pääasiassa linkkeihin. Mitä enemmän jollekin sivulle johtavia linkkejä on, sitä parempilaatuinen sivu on Googlen silmissä kyseessä ja sitä ylemmäs se pääsee hakutuloksissa. Käytännössä siis linkkien määrä on voimaa hakukoneoptimoinnissa. Jos blogisi on suosittu ja siihen on paljon ulkopuolisilla sivustoilla linkkejä, hakukone katsoo, että sivustosi on uskottava ja nostaa sen sijoitusta hakutuloksissa.

Älä kuitenkaan vaivu epätoivoon, vaikka blogillasi ei olisikaan kymmeniätuhansia lukijoita kuukaudessa ja tuhansia linkkejä muilla sivustoilla. Fiksulla hakukoneoptimoinnilla voi pienikin blogi nimittäin päästä tuloslistauksen kärkeen. Ulkopuolisten linkkien (englanniksi backlink) määrän lisäksi hakutuloksiin vaikuttaa hakutermien eli avainsanojen kilpailutilanne. Suositusta ja paljon sisältöä houkuttelevasta aiheesta kirjoittaessa on vaikeampaa päästä hakutulosten kärkeen kuin jos valitsee tarkemmin rajatun aiheen, josta kovinkaan moni ei ole kirjoittanut. Kirjablogimaailmassa yksinkertaisin esimerkki on seuraava: Hakutuloksissa voi olla vaikeaa päästä kärkeen, jos kirjoitat arvion kirjasta, jonka kaikki ovat arvioineet. Tällainen voisi olla vanhoista kirjoista vaikka Harry Potter tai uusista jokin Elena Ferranten teos. Hakutulosten kärkeen pääsee kuitenkin helposti, jos arvioi kirjan, josta juuri kukaan ei ole kirjoittanut. Bibobookissa tällaisia arvioita ovat muun muassa Lauran teksti Otto Grundströmin Tähtiotsasta sekä oma arvioni Mariaana Jäntin Amorfiaanasta.

Hakutuloksiin vaikuttavat hakukoneesta ja sen algoritmista riippuen erilaiset linkit. Perussääntö kuitenkin on, että sivuston sijoitusta nostavat ulkopuolisilta sivustoilta blogiisi osoittavat linkit, omalla sivustollasi olevat linkit omaan sisältöösi sekä sosiaalisessa mediassa jaetut linkit. Ulkopuolisille linkkauksille et käytännössä voi itse tehdä mitään, paitsi tuottaa sisältöä, jota lukijasi haluavat jakaa ja johon he haluavat linkata. Ulkopuolisiksi linkeiksi lasketaan kuitenkin myös esimerkiksi muihin blogeihin jättämäsi kommentit, jos niihin on liitetty linkki omaan blogiisi. Helppo tapa lisätä oman blogin näkyvyyttä hakutuloksissa on siis käydä aktiivisesti kommentoimassa muiden blogeja.

Esimerkiksi Google laskee myös oman sisältösi sisällä tehdyt linkkaukset sinun hyväksesi. Kirjoittaessasi postausta kannattaa siis aktiivisesti linkata omaan aiemmin julkaisemaasi sisältöön. Yksinkertainen esimerkki: Jos arvioit teoksen esimerkiksi Cassandra Clarelta, kannattaa sinun linkata postauksessa kaikkiin muihinkin arvioihin, jotka olet Claren teoksista tehnyt. Tällaiseen postaukseen kannattaa lisätä loppuun myös vaikka listaus sellaisista kirjoista, jotka olet arvioinut ja jotka voisivat kyseisen arvion lukijaa kiinnostaa (siis jos pidit kirjasta x, voisit pitää näistä muistakin). Meillä esimerkkejä toisiinsa linkkaavista postauksista ovat esimerkiksi Kuukauden luetut -sarjan tekstit, joissa linkkaamme aina edellisen kuukauden aikana kirjoittamiimme arvioihin, nämä inspispäivän materiaaleista tehdyt postaukset, sekä Ullan bookstagram-postaukset. Linkkaa siis aktiivisesti itse omiin sisältöihisi ja houkuttele lukija pysymään blogissasi kauemmin.

Lisäksi myös sosiaalisessa mediassa jaetuilla linkeillä on väliä hakukonesijoitusten kannalta. Omaa sisältöä kannattaa siis jakaa kaikilla sosiaalisen median tileillä, jotka blogiin liittyvät sekä henkilökohtaisissa kanavissa. Sisällön jakaminen kannattaa tehdä myös mahdollisimman helpoksi lukijalle esimerkiksi jakopainikkeiden tai valmiiden Twitter-nostojen avulla, jos ne sopivat blogisi luonteeseen. (Jakamisesta keskusteltiin jokin aika sitten kirjablogimaailmassa. Lue lisää täältä.)

Sen, kuinka moni sivusto linkkaa omaan blogiisi, voi helposti tarkistaa verkosta löytyvien työkalujen avulla. Itse olen käyttänyt Semrushia.

Mitä avainsanat ovat ja miten ne toimivat?

Nyt siihen hakukoneoptimoinnin ilmeisimpään osaan eli avainsanoihin. Avainsanat ovat siis niitä hakutermejä, jotka tietoa etsivä ihminen syöttää esimerkiksi Googleen. Pystyäkseen antamaan tiedonetsijälle mahdollisimman tarkkaa tietoa, Google antaa käyttäjälle tuloksia sivuilta, joilta nuo hakusanat tai niitä lähellä olevat termit löytyvät. Jos siis haluaisin esimerkiksi tietää, mikä bookstagram on, googlaisin todennäköisesti ”mikä on bookstagram”. Hakutulokset näyttävät tältä (huomaathan tosin, että tulokset voivat vaihdella käyttäjästä riippuen):

"Mikä on bookstagram" -hakutulos

Avainsanojen käyttämisessä on siis kyse siitä, että ennakoit, millä hakusanoilla postauksesi aiheesta kiinnostunut ihminen saattaa etsiä tietoa aiheesta ja sitten käytät kyseisiä sanoja postauksessasi. Hyvä nyrkkisääntö on, että avainsanojen määrä tulisi olla 1-2 prosenttia postauksen sanamäärästä. Jos siis kirjoitat esimerkiksi 600 sanan tekstin, tulisi valitsemasi avainsanan esiintyä siinä noin 6 kertaa. Avainsanaa kannattaa käyttää otsikossa (jos mahdollista), leipätekstissä ja väliotsikoissa. Lisäksi se kannattaa tunkea postauksen osoitteeseen, jota pystyy itse käsin muokkaamaan sekä WordPressissä että Bloggerissa, ja kuvien tiedostonimiin ja Alt-teksteihin.

Hyviä hakusanoja voi etsiä verkosta erilaisten hakukoneiden avulla. Itse olen käyttänyt Ubersuggestia, vaikkei se suomalaisella kielialueella välttämättä toimi ihan täydellä teholla. Hakukonetta ei kuitenkaan välttämättä tarvitse käyttää, jos arkijärkeä löytyy tarpeeksi. 🙂

Hakukoneoptimointi pähkinänkuoressa

  • Hakukoneoptimoinnin tavoitteena on saada oma verkkosivu näkymään (Googlen) hakutulosten kärkipäässä.
  • Hakukoneet laittavat verkkosivuja paremmuusjärjestykseen muilla sivuilla sijaitsevien linkkien mukaan. Mitä enemmän ja mitä laadukkampia linkkejä blogiisi osoittaa, sitä paremmin sijoitut.
  • Avainsanat ovat hakukoneeseen syötettäviä hakutermejä. Postauksen aiheesta kannattaa siis keksiä sopivia avainsanoja tai etsiä niitä hakusanakoneen avulla verkosta. Postauksen kokonaissanamäärästä 1-2 prosenttia tulisi olla avainsanaa.

Muistilista postauksen hakukoneoptimointiin

Hakukoneoptimoinnilla ei ole mitään väliä, jos et lähtökohtaisesti kirjoita lukijaystävällistä sisältöä. Muista siis kiinnittää huomiota tekstiesi kieliasuun ja rakenteeseen. Muista oikolukea ja luetuta pidemmät tekstit ulkopuolisilla silmillä. Otsikoi fiksusi ja käytä väliotsikoita. Lisää vinkkejä kirjoittamiseen löydät tämän sarjan aikaisemmista postauksista (aihepostauksista ja arvioista, kirjoittamisesta) Tässä vielä lyhyesti kertauksena muutama asia, joita postausta optimoidessa kannattaa muistaa ottaa huomioon.

  • Etsi avainsanoja ja käytä niitä postauksessasi.
  • Muokkaa postauksen osoite niin, että se sisältää avainsanan.
  • Linkkaa tekstissä muihin postaukseesi. (Niinkuin tässä postauksessa on tehty hävyttömän monta kertaa.)
  • Jaa postaus somessa niin monella kanavalla kuin kehtaat. Muista myös jakaa vanhempaa sisältöäsi uudelleen. Esimerkiksi kirja-arviot harvoin vanhenevat.
  • Kommentoi muiden postauksia ja muista jättää linkki omaan blogiisi.

Jäikö jokin mietityttämään?

Verkko on pullollaan tietoa hakukoneoptimoinnista. Jos englanti sujuu, kannattaa tutustua esimerkiksi Mozin aloittelijan oppaaseen, joka on erittäin yksityiskohtainen ja menee syvälle aiheeseen. Myös Neil Patelin SEO Made Simple on hyvä paikka aloittaa.

Loppuun vielä lyhyt disclaimer: En ole hakukoneoptimoinnin asiantuntija, vaan opettelen sitä edelleen itsekin. Tämän postauksen tarkoituksena on jakaa ajatuksia ja vinkkejä muille kirjabloggaajille, jotka ovat ehkä miettineet samoja asioita. Kommentit ja ajatukset ovat siis erittäin tervetulleita sekä kommenttiboksin että vaikkapa Twitterin puolella!

allekirjoitusminna

Neljä kuukautta avajaisiin! – Tältä näyttää keskustakirjasto Oodi

Muutin Helsinkiin tammikuussa 2017. Hyvin pian minulle selvisi, että uudessa kotikaupungissani ei ole varsinaista suurta kirjastoa aivan keskustassa, vaan lukuisia pienempiä toimipisteitä. Kuljin entisestä asunnostani Töölöstä usein töihin niin, että näin Musiikkitalon viereisen työmaan. Siellä pressujen kätköissä oli valmistumassa koti kymmenille tuhansille kirjoille. Siellä rakennettiin keskustakirjasto Oodia.

IMG_1255

Pääsin viime viikolla parinkymmenen muun kirjabloggaajan kanssa tutustumaan tuohon tulevaan kirjapalatsiin. Avajaisia vietetään joulukuun alussa, ja jokainen joka on joskus remontoinut, tietää varmasti, että vielä ollaan varsin kaukana maalista. Mutta hei, vielähän tässä on monta kuukautta aikaa! Työmaalla kanssamme kiertänyt YIT:n vastaava työnjohtaja Tero Seppänen totesi, että aikataulun puitteissa edetään, mutta ei tässä suinkaan ole aikaa vain pyöritellä peukaloita. Itse asiassa uniikki rakennus on hänen työuransa vaikein urakka.

Keskustakirjasto Oodi kohoaa tosiaan aivan Helsingin keskustassa Sanomatalon ja päärautatieaseman tuntumassa Kansalaistorilla. Arkkitehtuurikilpailun avulla löytynyt suunnitelma on massiivinen ja aaltoileva. Seppäsen mukaan rakennus täyttää käytännössä katsoen kokonaan oman tonttinsa, ja nappaa parvekkeellaan vielä naapuritontinkin ilmatilaa nelisentoista metriä. Onneksi molemmilla tonteilla on sama omistaja.

IMG_1231

Oodin kokoelmiin kuuluu noin 100 000 kirjaa, mutta käytännössä paikalla on kerralla noin 70 000 kirjaa. Noin 35 prosenttia kirjoista on ostoja, loput saadaan muiden kirjastojen kokoelmista. Lisäksi naapurissa oleva Kirjasto 10 sulkee ovensa syksyllä, eihän näin lähekkäin kannata olla kahta kirjastoa. Niteiden uusi koti sijaitsee Oodin kolmannessa kerroksessa eli Kirjataivaassa. Vaalea, avara ja valoisa tila antaa totisesti tilaa hengittää, ja kirjoja lehteillessään voi samalla ihailla ympärillä avautuvia maisemia. Tai ainakin tietyissä kohdissa voi. Valtaviin ikkunapintoihin on tehty valkoisin pistein kuviota, joka paikoittain peittävät näkyvyyden lähes kokonaan. Ehkä arkkitehdilla on ollut tässä jokin suuri suunnitelma – minusta ikkunat näyttävät yksinkertaisesti likaisilta. No, ehkä tilanne on toinen, kunhan rakennus on valmis. Kolmannen kerroksen kruunu on ehdottomasti kansalaisparveke, jolta näkymät ovat huikaisevat.

Minut yllätti täysin tieto siitä, ettei Oodiin tule lainkaan musiikkiäänitteitä. Niitä voi toki varaamalla tilata noudettavaksi Oodista, mutta uuteen kirjastoon ei tule hyllymetreittäin levyjä, joita kävijät pääsevät hipelöimään. Tämä ei ole minulle suuri menetys, sillä en juuri koskaan lainaa kirjastosta levyjä. Sama tilanne on myös muilla, sillä äänitteet päätettiin viedä vähän halvempiin neliöihin juuri sen vuoksi, että niitä lainataan nykyään todella vähän.

Musiikkia Oodissa on kuitenkin nuottien, musiikkikirjojen ja soittajien toimesta. Kirjaston toinen, sävyltään tumma kerros on omistettu itse tekemiselle. Studioissa voi kuulemma laulaa/huutaa/soittaa niin kovaa kuin irtoaa, mutta naapuriin ei kuulu mitään. Voi siellä soittaa nätistikin ja vaikka äänittää demon. Toisen kerroksen hengailuportaille odotetaan nuorisoryntäystä. Rakennuksesta on tarkoitus tehdä todellinen kaupunkilaisten olohuone, jossa pelkkä oleskelukin on sallittua.

IMG_1232

Ensimmäisessä kerroksessa on puolestaan muun muassa elokuvateatteri. Kiinnostava yksityiskohta on myös kaareva katto. Tila ei suinkaan ole korkea joka kohdasta, vaan katto lähestulkoon tavoittaa lattian huoneen reunoissa. Tiesittekö muuten, että Oodiin tulee myös robotteja? Aluksi kirjoja tuodaan pohjakerroksesta ylös robottivaunuilla, mutta myöhemmin palautusautomaatille on tulossa myös robottikädet, jotka poimivat varatut kirjat omiin pinoihinsa.

Oodi avaa ovensa maanantaina 3. joulukuuta, mutta virallisia avajaisia juhlitaan vasta itsenäisyyspäivän aattona. Koska arkkitehtuuriltaan näin ainutkertaista rakennusta on mahdotonta kuvailla pelkin sanoin ja muutamin valokuvin, kuvasin teitä varten lyhyen esittelyvideon. Uskotko sinä, että tämä työmaa muuttuu valmiiksi kirjastoksi joulukuun alkuun mennessä?

allekirjoituslaura

Ps. Kiitos vielä vierailun järjestäjille ikimuistoisesta iltapäivästä! ❤

Sarja, joka ei aivan täytä odotuksia – Holly Black & Cassandra Clare: Kuparikoura ja Pronssiavain (Magisterium #2 ja #3)

Myönnettäköön, että otsikon tilanne on ihan omaa tekoani. Saatoin itse asettaa riman Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarjan kohdalla liian korkealle, mutta voiko minua syyttää? Kirjoja on kehuttu booktubessa ja sarjan ensimmäisen osan suomennoksen kansiliepeessäkin sitä suositellaan Harry Potterin nälkäisille. Pyh ja pah, sanon minä.

IMG_1643

En ollut aivan vakuuttunut Magisteriumista ensimmäisen osan jälkeen, vaikka kirjan parissa viihdyinkin. Sarjan toinen osa, Kuparikoura, antoi lähinnä lisää syitä epäillä sarjan jatkoa. Kirjat seuraavat päähenkilöitä Callumia, Tamaraa ja Aaronia, kun he käyvät Magisterium-maagikoulua. (Käy lukemassa ensimmäisestä osasta kertova postaus, jos haluat tietää enemmän sarjan lähtötilanteesta.) Opintojensa lomassa kolmikko sotkeutuu maagien maailmassa käytävään sotaan Kuoleman Vihollista vastaan, sillä Aaron on harvinainen makar eli maagi, joka hallitsee kaaoksen magiaa.

Kirjat etenevät kouluvuosittain, joten Kuparikouran seikkailut sijoittuvat siis toiseen lukuvuoteen. Tapahtumat starttaavat jo Callumin kesälomalta, joka ei todellakaan mene putkeen. Callum karkaa kotoa häiritsevien tapahtumien jahtaamana ja luonnollisesti suuntaa ystäviensä luo. Tässä kohtaa en voinut olla ajattelematta Harry Potter ja Salaisuuksien kammiota, jossa Harry lähtee pistelemään Dursleyiltä. Liikaa samankaltaisuuksia Pottereiden kanssa, sanon ma. Callum ja kumppanit saavat kouluvuoden aikana tietää, että Callumin isä Alastair on varastanut vaarallisen aseen, Alkahestin, jolla voi olla tuhoisia seurauksia maagien sodassa, jos se päätyy Kuoleman Vihollisen kannattajien käsiin. Luonnollisesti maagikolmikkomme kokee vastuukseen estää aseen päätymisen Viholliselle.

Kuparikourassa riittää tapahtumia vaikka muille jakaa, mutta jotenkin kaikki tuntuu kiireiseltä. Kerronta etenee vauhdilla, mutta tarinan sisäinen aikajänne jää hämärän peittoon. Asiat liikkuvat liian nopeasti, eikä hahmoihin tai tapahtumiin ehdi syntyä kunnollista tunneyhteyttä. Yhtäkkiä ollaan jo loppuratkaisussa, vaikka lukijasta tuntuu, että juurihan tässä päästiin alkuun. Callumin kantama salaisuus tuo tarinaan mukavia jännitteitä, mutta niidenkin potentiaalista puolet jää hyödyntämättä. Syy voi löytyä kirjasarjan kohdeyleisöstä, sillä Yhdysvalloissa Magisterium luokitellaan middle grade -kirjallisuudeksi, eli ala-ja yläkouluikäisille. Kohderyhmää ajatellen kaikki sarjan kirjat ovat noin 250 sivuisia eli siis varsin lyhyitä.

IMG_1644

Vaikka en juuri syttynyt Kuparikouralle, lainasin kirjastosta silti sarjan kolmannen osan, Pronssiavaimen, joka on viimeisin tähän mennessä suomennetuista. Sarjassa on jo ilmestynyt neljäs osa englanniksi ja viimeistä odotellaan. Pronssiavain jatkaa siitä, mihin Kuparikoura jäi, mutta paremmin. Hahmoille on tullut ikää, eivätkä he tunnu enää niin lapsilta. Callumin pohdiskelut tytöistä ja seurustelusta naurattavat ja samalla saavat miettimään, että noinkohan ne oikeat 15-vuotiaat pojat meistä ajattelevat.

Alkutilanteessa Callumin salaisuus on turvassa luotettavien ystävien kesken, mutta lukija voi jo arvata, että jossain vaiheessa sen on tultava esiin. Siinä missä Kuparikoura sijoittui aikalailla Magisteriumin ulkopuolelle, Pronssiavaimessa päästään takaisin sisäoppilaitoksen ihaniin kiemuroihin. Tarinassa on enemmän ihmissuhdedraamaa kuin aiemmin (koska teini-ikäiset, ahem), mikä tekee siitä aiempia osia viihdyttävämmän. Juoni keskittyy Magisteriumiin soluttautuneen vakoojan henkilöllisyyden selvittämiseen, jonka tosin itse arvasin jo ennen suurta paljastusta.

Pronssiavaimessakin on omat sudenkuoppansa: dialogi tökkii paikka paikoin, sivuhahmot ovat ohuita ja heidän motiivinsa eivät ole loogisia. Loppuvyörytys tuntuu taas hätäiseltä, mutta ainakin siinä on tällä kertaa rutkasti dramatiikkaa mukana (ja Callumin salaisuudet pääsevät julki, tietenkin). Sen verran täytyy antaa kiitosta, että kirjailijat pääsivät sentään yllättämään joillakin loppuratkaisuun sisällytetyillä yksityiskohdilla. Vyörytyksen jälkeiset paljastukset sen sijaan olisi voinut jättää tekemättä ja pedata niitä paremmin seuraaviin osiin.

Koko sarjassa minua on vielä kaiken lisäksi kiusannut suomennos. Se tuntuu monessa kohdassa tökkivältä ja henkilöiden välinen dialogi luistaa huonosti. Olisi mielenkiintoista lukea yksi näistä kirjoista alkukielellä ja verrata sitä suomennoksen kieleen. Jospa tökkiminen onkin vain kielestä kiinni?

Kokonaisuudessaan Magisterium on ihan kelpo nuortenkirjasarja, vaikkei se kyllä Potterien nälkään vastaa. Viihdyttävää ja kevyttä lukemista, jos tietyiltä ongelmakohdilta suostuu sulkemaan silmänsä.

allekirjoitusminna

★★½
Holly Black & Cassandra Clare: Kuparikoura (Magisterium #2)
Suomentanut: Inka Parpola
Otava, 2016
Sivuja 256
Luettavaksi kirjastosta

★★★
Holly Black & Cassandra Clare: Pronssiavain (Magisterium #3)
Suomentanut: Inka Parpola
Otava, 2017
Sivuja 236
Luettavaksi kirjastosta