Teatterissa: Cats

Jos saisin katsoa vain yhdentyyppisiä näytelmiä koko loppuikäni, en voisi kohdistaa valintaani mihinkään muuhun kuin klassikkomusikaaleihin. Voi kuinka rakastankaan mukaansatempaavia melodioita, häpeilemätöntä heittäytymistä ja ylitsepursuavia tanssikoreografioita! Olisipa arjessa vähän enemmän musikaalimaisuutta!

Cats 

Vaikka olen päässyt nauttimaan varsin monista upeista esityksistö, on musikaalisivistyksessäni myös muutamia nolostuttavia aukkoja. Esimerkiksi Cats oli minulle tuttu vain Memory-kappaleesta ja ainaisista piikittelyistä, joita juuri tämä musikaali saa monissa yhdysvaltalaisissa komediasarjoissa. Nyt voin kuitenkin ilokseni todeta, että olen päässyt heittäytymään kissamaisen tunnelman vietäväksi, sillä nappasimme ystäviemme kanssa liput Tampereen teatterin näytökseen jo syyskuussa. Liikkeellä on ollut paljon Cats-faneja, ja kevään loputkin näytökset alkavat olla lähes loppuunmyytyjä. Kannattaa siis napata piletit nopeasti itselleen, jos tämän mestariteoksen mielii nähdä vielä tänä keväänä. Ensi syksylle sen sijaan on vielä ihan mukavasti paikkoja jäljellä.

Musikaalit ovat tavattoman helppo pilkan kohde kliseineen kaikkineen. Erityisen paljon herjaa osalleen on saanut Cats varmasti etenkin näyttävien kissamaskiensa vuoksi. Kyllähän siitä huumoria repii. Kaikesta ei ole tietenkään pakko pitää, mutta kaikkien musikaalien arvostelu nenänvartta pitkin tuijotellen on typerää. Musikaalien parissa työskentelee niin paljon ammattitaitoista väkeä, että ainakin minun on vaikea kätkeä ällistystäni. Teatterin ei ole aina pakko olla vakavamielistä ja henkevää, kyllä yksinkertaisella ja tunnelmaa nostattavalla voimalaulullakin on paikkansa.

Catsissa ei ole varsinaista juonta, vaan joukko kissoja esiintyy vuorollaan tavoitteenaan voittaa pääsy jollekin mystiselle, ylemmälle tasolle. Juonettomuuden vuoksi esitys ei noussut seuralaisteni suosikiksi, mutta minä keskityin ennemminkin heittäytymään mukavalle musikaalipatjalle, jolla pystyi köllöttelemään mukavasti koko illan. Juonettomuus nostaa esiintyjät erityisen tärkeään asemaan, tässä musikaalissa ei puolivillainen laulaminen ja tanssiminen käy. Onneksi sellaista ei nähdäkään, vaan koko näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas. Musikaaliin tuo uutta huumoria rotta (Risto Korhonen), joka haluaisi kovasti olla kissa. Siimahäntä soluttautuu mukaan erinäisiin kohtauksiin tarjoten yleisölle kevyttä naurua.

CATS (20)

Kun kaikki esiintyjät ovat pukeutuneet pörröisiin peruukkeihin ja karvaisiin asuihin, on henkilöitä välillä vaikea erottaa toisistaan, ne eivät juuri painu mieleen vaan painuvat unholaan seuraavan ohjelmanumeron alkaessa. Muutama pörröhäntä maukuu silti toisia kirkkaammin. Ihastuttava Annu Pannunen (Elina Rintala) on käsittämättömän karismaattinen, ja sooloesityksensä jälkeen hän loistaa jopa suuressa tanssijoiden joukossa kissamaisen ketteränä. Teatterikissa Gusille (Tero Harjunniemi) minulla ei ole edes sanoja. Menneistä, paremmista teatteriajoista haaveileva Gus saa minut liikutuksen partaalle, voi mitä kaikkea tuo katti onkaan kokenut! Harjunniemellä on mystinen taito eläytyä vanhan kissan kähinään laulaen silti hengästyttävän kauniisti ja puhtaasti. Ja kun hän myöhemmin saa avata palkeensa oikein kunnolla, tärisee katsojien rintalastoissa asti. Memory oli luonnollisesti eniten odottamani kappale, mutta Irina Milanin laulutekniikka ei istunut omaan makuuni. Haikea laulu ei kaipaa ylitulkintaa, eikä nuottien alalaidoille jäävä laulu poraudu sydämeen asti. Ihastuttavia ovat sen sijaan Maaginen Mister Mistofeli -kappaleen taikatemput ja kieppuvat valoilluusiot.

Tampereen teatterin Cats on eheä kokonaisuus, jota ei voi katsella hymyilemättä. Illastasi teatterisalissa tulee ikimuistoinen, kunhan jätä ryppyotsaisuuden narikkaan ja heittäydyt musiikin vietäväksi! Kaiken kruunu on, jos satut osumaan dress along -näytökseen.

allekirjoituslaura

★★★★
Cats
Tampereen teatteri
Musiikki: Andrew Lloyd Webber
Teksti: T. S. Eliot
Suomennos: Jukka Virtanen
Ohjaus: Georg Malvius
Rooleissa muun muassa Risto Korhonen, Irina Milan, Lari Halme, Tero Harjunniemi, Elina Rintala
Esitykset jatkuvat marraskuulle 2018 asti

Kuvat © Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Mainokset

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

”Ja pian hän osoitti konkreettiset syyt, antoi tunnistettavat kasvot sille epämääräisen kireälle ilmapiirille, jossa olimme lapsina korttelissamme eläneet. Fasismin, natsismin, sodan, liittoutuneet, monarkian, tasavalan hän muutti kaduiksi, taloiksi, kasvoiksi.”

Loistava ystäväni 2

Italialaisen, salanimellä kirjoittavan Elena Ferranten Napoli-sarja tuntuu sekoittaneen ihmiset ympäri maailmaa. Loistokkaita arvioita ja suitsutuksia kirjoista, jollaisia ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Onhan tähän siis aivan pakko tarttua. Tetralogian ensimmäinen osa saapui kirjastosta pitkän odotuksen jälkeen, ja toinen osa odottaa heti perään lukupinossa.

Sarjan avausosa Loistava ystäväni alkaa kohtauksella nykyhetkestä. Prologissa Lilan poika Rino soittaa äitinsä vanhalle ystävälle Elenalle huolissaan, sillä Lila on kadonnut. Omalaatuisen naisen henkilökohtaiset tavarat ovat poissa ja hänet on jopa leikattu irti kaikista perhekuvista. Ihan kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Elenalta ei heru sääliä Rinolle, mutta hän päättää kirjoittaa ylös oman ja Lilan tarinan niin seikkaperäisesti kuin ikinä muistaa.

Loistava ystäväni kertoo ystävysten lapsuudesta ja nuoruudesta. Tyttöjen yhteinen taival alkaa Napolin auringon alla rohkeuskokeilla, joihin he yllyttävät toisiaan. Kilpailuhenkisyys tuntuu olevan hallitseva elementti tyttöjen ystävyydessä ainakin minäkertoja Elenan näkökulmasta katsottuna. Milloin he mittelevät älyn lahjoja koulussa, milloin kauneudellaan kaupungin kaduilla. Ensimmäiset suudelmat ja rakkaudentunnustuksetkin joutuvat armottoman vertailun alle – kumpi ehti ensin, kumman tilanne on parempi? Kirjan aikana tytöt varttuvat 16-vuotiaiksi asti, mutta jo esiteineinä he joutuvat sellaisten pohdintojen eteen, jotka ovat nyky-Suomessa vasta aikuisten heiniä. Toista se oli sodan jälkeisessä Italiassa.

”Lopulta Enzo hävisi. Hävisi mutta ei alistunut. Hän alkoi sadatella ja huudella törkeyksiä. Opettaja määräsi hänet taulun taakse polvilleen, mutta hän ei totellut. Häntä lyötiin karttakepillä rystysille ja kiskottiin korvasta nurkkaan häpeämään. Koulupäivä päättyi siihen. Mutta siitä lähtien poikajoukko alkoi heitellä meitä kivillä.”

Nyt on pakko tunnustaa, että kirja ei mielestäni ole aivan sen sisäkanteen painettujen ylistysten arvoinen. Tarina tempaa välillä imuunsa, mutta muutaman luvun jälkeen intensiivisyys taas katoaa. Kaipaisin kirjaan myös selkeämpää kuvausta ajasta ja paikasta, sillä en ole juurikaan lukenut Italiaan sijoittuvia kirjoja. Jotain toki tuosta ajasta kirjassa heijastellaan. Ensinnäkin meno on järjettömän väkivaltainen. Pienikin loukkaus toista kohtaan voi johtaa koston kierteeseen, joka jatkuu sukupolvelta toiselle, eivätkä nuorimmatkaan lapset ole tältä turvassa. Erityisen epäoikeudenmukaista meno kaduilla on tyttöjen näkökulmasta. Heidän pitää suojella säädyllisyyttään, mutta toki pieni heilastelu aina kiinnostaa. Ja jos poika sattuu olemaan todella ihastunut, saattaa tyttö ajautua vasten tahtoaan inhottaviin tilanteisiin. Perheen suunnaltakin voi tulla painostusta kihlautumiseen. Toivon todella, että nämä ovat Italiassa jo historiaan painuneita asioita!

Ehkä eniten kirjassa vaivasi Lilan ja Elenan kieroutunut ystävyys, joka – ymmärrän kyllä – on varmasti monelle koko teoksen suola ja sokeri. Minusta asetelma on yksinkertaisesti kummallinen. Toisaalta tytöt ovat riippuvaisia toisistaan ja hakeutuvat jatkuvasti toistensa seuraan, mutta toisaalta he tuntuvat vihaavansa toisiaan mitä kummallisimmista syistä. Olen onnellinen, että omat ystävyyssuhteeni eivät ole näin tavattoman mutkikkaita.

Helinä Kankaan suomennos on kaunis, ja välillä pystyn aistimaan Italian auringon ihollani. Ja kyllä minä sen verran tarinaan koukutuin, että haluan selvittää mitä Lilalle ja Elenalle aikuisuudessaan tapahtuu. Miksi Lila katosi ja löytyykö hän enää koskaan?

”Sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

allekirjoituslaura

★★★
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Käännös: Helinä Kangas
WSOY, 2016
Sivuja 362
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 3. Kirja aloittaa sarjan

Sarjakuvasunnuntai – Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Kun sarjakuvateos alkaa seitsenkohtaisella listalla miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”, tietää tarttuneensa jälleen aivan loistavaan opukseen. Ruotsalainen Liv Strömquistin teos Kielletty hedelmä puhuu niistä aiheista, joista usein huomaamattammekin vaikenemme. Kuukautisiin, orgasmiin, seksuaalisuuteen sekä vaihteleviin odotuksiin liittyy niin paljon tabuja ja väärinymmärryksiä, ettemme niitä välttämättä tajua ennen kuin ne meille osoitetaan. Oletteko esimerkiksi miettineet miksi varmasti aika moni piilottelee kuukautissuojaa nyrkissään tai taskussaan mennessään vessaan sitä vaihtamaan? Onko kuukautisissa tosiaan jotain niin hävettävää, että muille ei saa antaa pienintäkään vinkkiä siitä että NE ovat nyt käynnissä?

Kielletty hedelmä (1)

Kirjan aloittama lista seitsemästä miehestä tai miesjoukosta, jotka olisivat saaneet kiinnittää naisin hieman vähemmän huomiota, on todenmukaisuudessaan karmina. Elokuvissa miehen haaroväliin kohdistettu potku saa monesti yleisössä aikaiseksi henkistä sympatiakipua, ja sama efekti tapahtuu tämän sarjakuvan ääressä. Erityisen kammottavia ovat kertomukset lääkäreistä, jotka omaan alaansa vedoten ovat silponeet sukupuolielimiä milloin mistäkin syystä. Tällaisten raakuuksien toivoisi olevan silkkaa mielikuvituksen tuotetta, mutta valitettavasti julmista tavoista ei ole vieläkään päästy eroon. Sarjakuvassa huomautetaan esimerkiksi, että edelleen operoidaan vastasyntyneitä, joiden sukuelimet eivät sovi kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään. Sarjakuvan lettipäinen hahmo julistaa: ”Joten jos ihmiset tulevaisuudessa kysyvät, miksi ME tunsimme omana aikanamme pakkoa leikellä terveiden vauvojen genitaaleja… voimme vastata, että teimme sen RAKKAUDESTA! RAKKAUDESTA kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään!!”

Kielletty hedelmä (2)

Strömquistin loihtimat sivut ovat pääsääntöisesti mustavalkoisia ja hyvin tekstivoittoisia. Monissa ruuduissa ei ole lainkaan kuvia vaan pelkästään tekstausta tai ikään kuin lehdestä leikattuja lainauksia. Välillä kuvitusta elävöitetään valokuvilla tai mustavalkoisuuden keskelle pirskautetulla punaisella värillä, joka symboloi kuukautisverta. Kerronta tempaa mukaansa raskastempoisuudestaan huolimatta, ja itse asiassa vasta keskivaiheen värikäs Eeva ja Aatami -sarjakuva osoittaa väriloistossaan kirjan muiden osien painostavan tunnelman.

Kuten aiemmin totesin, olin pettynyt monessa paikassa hehkutettuun Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjaan. Jos sinäkin koit sen olevan turhan yksinkertainen opas feminismiin, kannattaa ehdottomasti tarttua Kiellettyyn hedelmään, tämä on jo syventävän tason katsantoa aiheeseen. Strömquist osaa nerokkaasti osoittaa niitä ajatuksia ja pelkoja, joiden kanssa moni varmasti painiskelee ymmärtämättä niiden lähtökohtia itsekään. Hän myös kertoo aivan käsittämättömistä tapauksista, jotka liittyvät naisen sukuelimeen. Esimerkiksi vuonna 1972 laukaistuun Pioneer 10 -avaruusluotaimeen laitettiin mukaan laatta, johon oli piirretty alaston mies ja nainen. Miehen sukukalleudet roikkuvat kuvassa aivan estoitta, kun taas naisen haaroväli on tasainen kuin Barbie-nukella.  Strömquist irvailee ajatukselle pienestä viivasta kauhistuneista avaruusolioista osoittaen koko piirroksen järjettömyyden.

allekirjoituslaura

★★★★★
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Käännös: Helena Kulmala
Sammakko, 2016
Sivuja 143
Luettavaksi kirjastosta

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Kirjoita siitä, mikä ei saa unohtua.”
– Isabel Allende

Iltasatuja kapinallisille tytöille (1)

Perinteisimmissä iltasaduissa prinsessa istuu linnassa hirmuisen hirviön vankina kaivaten prinssiä pelastajakseen. Tai sitten prinsessa nukkuu lasiarkussa varroten prinssinsä suuteloa. Oli asetelma mikä hyvänsä, yleensä prinsessan tehtävä on kuuliaisena ja kauniina odottaa elämänsä rakkautta, joka tempaa hänet matkalle kohti ikuista onnea.

Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjassa Iltasatuja kapinallisille tytöille tämä asetelma on päätetty heittää romukoppaan. Tämä kirja ei ole lähtenyt etsimään vastakkaista ääripäätä pukemalla prinsessoille punkkarimaisia vaatteita ja soittamalla taustalla raskasta rockia, vaan iltasatukirjaan on talletettu sadan ihan oikean naisen tarina. On tutkijoita, faaraoita, laulajia, kirjailijoita, poliitikkoja ja aktivisteja. Niitä jotka ovat jo aikoja sitten kuolleet, ja niitä jotka ovat vasta elämänsä alkutaipaleella. Kirjan kuvituksesta vastaa eri puolilta maailmaa haalittu 60 taiteilijan joukko, joka on ikuistanut kunkin tarinan päähenkilön persoonalliseen potrettiin. Kuten kirjan sankarittaret, myös kirjailijat, kuvittajat että suomentaja ovat naisia. Nide on valmistunut valtavan joukkorahoituskampanjan ansiosta. Selvästi aika moni vanhempi ympäri maailmaa haluaa lastensa iltasatuihin monipuolisia naiskuvia.

Iltasatujen naiset on valittu ihailtavan laajalta skaalalta, ja mukana on paljon itsellenikin tuntemattomia henkilöitä esimerkiksi Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Kaikki kirjan naiset ja tytöt eivät suinkaan ole suuria merkkihenkilöitä, vaan mukana on esimerkiksi yksi ihan tavistyttö. Yhdysvaltalainen Coy Mathis syntyi vuonna 2007 pojaksi, mutta hän tiesi aina olevansa tyttö. Hänen taistelunsa omien oikeuksiensa puolesta on saanut oman lukunsa historian suurten naisten keskelle.

Kirjan kieli ei ole erityisen kaunista, se on vähän kuin lievällä satufiltterillä pehmennetty lainaus Wikipedia-artikkelista. Kokonaisen elämäntyön mahduttaminen muutamaan kappaleeseen on toki hankalaa, mutta olisin ehdottomasti kaivannut kieleltä väkevämpää ilmaisuvoimaa. Välillä kirjoittajat ovat jopa tuntuneet unohtavan, että teoksen kohdeyleisö ei ole vielä ehtinyt kerryttää kovin laajaa sanavarastoa. Tai kuinka monen iltasatuikäisen teidän mielestänne voi olettaa tietävän sanat diktatuuri, partisaani, fasismi ja sensuuri? Tällaisia sanoja vilisee kertomus Claudia Ruggerinista. Rajallisen tilan vuoksi henkilötarinat jäävät usein todella pintapuolisiksi. Kuningatar Elisabet I täytti hovinsa kulttuurilla, mutta hänen valtakaudestaan ei kerrota muuta kuin että häntä pidettiin kaikkien aikojen parhaana kuningattarena. Kuningattaren luku on myös yksi niistä tarinoista, jossa naisen itsenäisyyttä korostetaan sillä, ettei hän mennyt naimisiin. Onneksi nykyään monissa maissa naisen vapaus ei ole naimattomuudesta kiinni.

Elämäntarinaan jäävien aukkojen vuoksi moni kertomus johtaa intensiiviseen googlaamiseen. Esimerkiksi ballerina Michaela Deprincen elämästä löytyi kaunis video, jonka katsominen syvensi kirjan kerrontaa. Juuri tässä lisätiedon hankkimisessa vanhempi saa olla tarkkana. Sadan naisen kohtaloista monet ovat raakoja, ja vaikka niitä ei kirjassa revitelläkään, pystyy näppärä napero päättelemään tiettyjä asioita vajavaisista tiedoistakin. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että neljästä Mirabalin siskosta kolme kuoli täsmälleen samana päivänä. Maailman julmuuksia ei tarvitse toki lapselta pimittää, mutta ne kannattaa tarjoilla ikävaiheeseen ja henkilökohtaiseen kypsyyteen sopivassa muodossa.

Kirja ei suoranaisesti anna tunnustusta suomalaisille naisille, mutta Suomessa asunut somalialainen Fadumo Dayib kirjassa kyllä esitellään. Ja Astrid Lindgrenin voimme pohjoismaisessa yhteishengessä omia myös puoliksi itsellemme, tietysti. Kuvituksensa on kirjaan saanut Riikka Sormunen, jonka käsialaa on matemaatikko ja filosofi Hypatian muotokuva. Kymmenien kuvittajien käyttö johtaa muuten siihen, että kirjan visuaalinen ilme on hyvin hajanainen. Huomaan pitäväni toisista kuvituksista enemmän, jotkin omaa estetiikantajuani vastaan sotivat kuvitukset tuntuvat jopa hivenen epäkunnioittavilta mallejaan kohtaan. Mutta nämä ovat jälleen niitä kuuluisia makuasioita.

Pienellä viilaamisella kirja olisi varmasti viiden tähden arvoinen, mutta laiska kerronta rokottaa kyllä arviosanaa. Tämä kirja oli silti ehdoton hankinta kummityttöni joululahjapakettiin, tällaisia roolimalleja meillä kaikilla pitäisi olla. Harmittaa tosin se, että tyttöjä kosiskelevan nimen vuoksi moni poika jäänee tämän kirjan kuulijakunnan ulkopuolelle. Näitä tarinoita pitää ehdottomasti kertoa ihan kaikille!

allekirjoituslaura

★★★★
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista
Käännös: Maija Kauhanen
Kustantamo S&S, 2017
Sivuja 200
Luettavaksi kirjastosta

Kuukauden luetut – Tammikuu

Kyllä vain, mekin hyppäsimme tähän kelkkaan. Nimittäin kuukausittaisten koostepostauksien kelkkaan. Tästä eteenpäin kertaamme jokaisen kuun lopussa, kuinka monta kirjaa luimme, millaisia fiiliksiä ne jättivät jälkeen ja millaisia suunnitelmia meillä on tulevan kuukauden varalle. Pienenä ekstrana postauksien lopusta löytyy aina kappaleen mittainen tarina blogin kuulumisista – eli mitkä postaukset olivat luetuimpia, miten otimme näistä havainnoista opiksemme ja mitä on luvassa ensi kuussa. Sen suurempia pohjustamatta, let’s get on with it!

bibobook_tammikuunluetut

Minna: Tammikuu oli minulle hyvä kuukausi lukemisen suhteen. Luin aika rennosti kuusi kirjaa, mikä on sellainen keskimääräinen normaali. Myönnettäköön, että joukossa on kaksi sarjakuvateosta, jotka kahlasin yhdessä päivässä läpi. All the Crooked Saitsin kohdalla meni hieman kauemmin, mutta toisaalta Big Magic oli jälleen nopeasti luettu helpon kielen vuoksi. Taklasin myös Lauran antaman haastekirjan, Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan, mutta sitä kokemusta erittelen myöhemmin ihan omassa postauksessaan. Näissä kuudessa kirjassa oli yhteensä 1424 sivua.

Helmikuussa lukulistalla on ainakin muutama opintoihin liittyvä kirja, kuten Mariaana Jäntin Amorfiaana ja Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaaniakin pitäisi yrittää lukea. Lisäksi pinossa on ainakin jälleen yksi sarjakuva ja toivottavasti saan taklattua myös yhden hyllynlämmittäjän.

Maggie Stiefvater: All the Crooked Saints
Jesse Matilainen: Lohikäärmeen kaupunki
Elizabeth Gilbert: Big Magic – Uskalla elää luovasti
Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja Inhon Internet
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Mikko Toivainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Tammikuun luetut (2)

Laura: Tammikuu on ollut minulle todella hyvä lukukuukausi, joskin sitä on leimannut kammottava paniikkilukeminen. Olen yötä myöten yrittänyt päästä loppuun asti kirjoissa, joiden laina-aika on umpeutumassa eivätkä pirullisen pitkät varausjonot anna mahdollisuutta uusimiseen. Äänikirjojakin olen ehtinyt kuunnella ihan mukavasti. Ikuisena listahirmuna olen myös kamppaillut lukemieni kirjojen tilastoinnin kansa. Laskenko mukaan kuvakirjat? Entä sarjakuvat? Kasvattavatko ne epäreilun nopeasti luettua sivumäärää? Niinpä olen päättänyt lisäillä kirjoja vähän eri perustein eri listoihin. Goodreadsiin listaan aivan kaiken, Helmet-lukuhaasteen ulkopuolelle jätän sarjakuvat (poislukien yhtä sarjakuvaromaania) ja kuvakirjat. Tänne hyväksyn toki sarjakuvatkin, tosin todettakoon että ilman niitä luin tammikuussa 1647 sivua. Helmikuu jatkuu kesken jääneen Johanna Holmströmin Sielujen saaren sekä Minnan antaman Stephanie Garberin Caraval-haastekirjan parissa. Olen lähdössä reilun viikon päästä myös talvilomalle etelään, joten lomalukemisiakin täytyy alkaa suunnitella

Minna Rytisalo: Lempi
Marika Riikonen & Salla Simukka (toim.): Marilyn, Marilyn (25. Novellikokoelma)
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (33. Selviytymistarina)
Tove Jansson: Muumit – Sarjakuvaklassikot I
Tove Jansson: Muumit – Sarjakuvaklassikot II
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas (28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä)
Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! – Viraalit nerot (11. Kirjassa käy hyvin)
Kjell Westö: Kangastus 38 (1. Kirjassa muutetaan)
Elena Ferrante: Loistava ystäväni (3. Kirja aloittaa sarjan)

Yhteensä 10 kirjaa, joissa oli 1990 sivua.

Äänikirjat:
David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson
Audrey Carlan: Calendar Girl – Maaliskuu
Audrey Carlan: Calendar Girl – Huhtikuu
Audrey Carlan: Calendar Girl – Toukokuu
Kristiina Vuori: Siipirikko
Lauri Törhönen: Elämäni banaanin kuorena
Tuula Nieminen & Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa – Selviytymistarina

Yhteensä 7 kirjaa, jotka kestivät 52 tuntia

Blogissa menestyivät tässä kuussa parhaiten 10 asiaa, jotka opimme bloggaamisesta viime vuonna ja halusimme jakaa, Lauran kirjoittaman arvio JP Koskisen Kannibaalien keittokirjasta, jossa pohdiskeltiin murska-arvion kirjoittamisen vaikeutta sekä Minnan kasaama TBR100-listaus. Koska varsinkin bloggaamiseen liittyvät postauksemme ovat olleet suosittuja viime aikoina, päätimme alkaa julkaisemaan niitä (säännöllisen epäsäännöllisesti) noin kerran kuukaudessa. Helmikuussa pohdimme bloggaamiseen liittyviä kuluja ja sitä, miten tällainen yksinkertainenkin harrastus voi maksaa aika paljon. Jos jokin (kirja)bloggaamisen osa-alue kiinnostaa sinua erityisen paljon ja haluaisit kuulla meidän ajatuksiamme tai vinkkejämme siitä, jätä viesti kommenttiboksiin ja otamme aiheen työn alle.

Minna Rytisalo: Lempi

”Askeliin tuli yhteinen rytmi, kätesi saattoi hipaista kättäni ja koko ajan tunsin sinut siinä, omani, samalla tavalla kuin väen katseet, että kappas Pursuojan poikaa kun tuollaisen tytön, eipä olisi arvannut. Sitten istuttiin taas ruokapöydässä, perattiin kalaa, oltiin niin kuin aikuiset siinä toisiamme vastapäätä, koko ajan läsnä tieto ja muisto kahdenkeskeisistä. Leikkiä se oli. Ihanaa leikkiä.”

Lempi (2)

Yksi suomalaisen kirjablogiskenen ISOJA JUTTUJA vuonna 2016 oli ehdottomasti Minna Rytisalon Lempi. Lapin sodan aikaan sijoittuva teos pyöritti niin monet kirjallisuuden ystävät ihastuksen kiemuroihin, että edelleenkin kirjan tullessa puheeksi, tuntuu moni lähes pakahtuvan. Odotukseni olivat siis korkealla, mutta samalla pelkäsin tärveleväni niillä koko teoksen.

Rytisalon kirjan päähenkilö on Lempi, mutta hän on myös ainoa, joka ei pääse teoksessa lainkaan ääneen. Lukija tarkastelee tätä nuorta, kaunista naista muiden ihmisten silmin. Viljamille Lempi on maailman rakkain ja täydellisin nainen, vaimo jonka hän joutuu jättämään kotitilalle lähtiessään sotimaan. Apulaistyttö Ellille Lempi näyttäytyy pomottavana rouvana, joka ei osaa antaa vähempiosaiselle tarpeeksi arvoa. Siskolle Lempi taasen on toinen puolikas, rakas sisko, jonka kanssa jaettiin kaikki makuuhuoneesta salaisuuksiin asti kunnes toinen astui avioon. Jokainen näistä kolmesta puhuttelee Lempiä kertoessaan kammottavasta perhetragediasta, joka itää ja purskahtaa näkyville sota lavasteenaan.

Lempi osoittaa, että meistä jokainen on päähenkilö omassa elämässään, mutta sivuhenkilö lukemattomien muiden ihmisten matkalla. Ei ole yhtä ainoaa totuutta siitä mitä tapahtuu, vaan jokaisella on oma katsantokulmansa pienimpiinkin mutkiin elämänpolulla. Siinä missä joku näkee rikoksen, näkee toinen oikeutuksen.

Rytisalo on luonut kolme hyvin erilaista kertojaääntä, joista jokainen puhuu omaleimaisesti. Minun suosikikseni nousee ehkä herkkä Sisko, mutta myös riuskaotteisella Ellillä on hetkensä. Viljamista on kaikkein vaikein saada otetta, mikä on harmi, sillä hänen osuutensa aloittaa koko kirjan. Rakastunut mies tuntuu leijailevan muutaman metrin todellisen maailman yläpuolella, hän ei kuvaile niinkään tapahtumia vaan tunnelmia ja häivähdyksiä jostain menneestä. Hänen kauttaan kirjaan on vaikea sukeltaa syvälle, kun kaikkea sipaistaan vain kevyesti sormenpäillä ennen kuin siirrytään taas seuraavaan haaveeseen.

Läpi kirjan Rytisalo viljelee erityisen kaunista kieltä. Kirjailija hälventää tietämättömyyden usvaa tapahtumien edestä milli milliltä säästäen tärkeimmät käänteet aivan kirjan loppuun. Lapin sota luo kiinnostavan miljöön, sillä minulle juuri nuo taistelut ovat jääneet varsin etäisiksi. On aivan käsittämätöntä, että Lempi on Rytisalon esikoisromaani, teoksessa ei näy lainkaan ensikertalaisen haparointia. Tässä on todellinen helmi hengästyttävän kauniissa kansissa.

allekirjoituslaura

★★★★ ½
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
Sivuja 234
Luettavaksi kirjastosta

Maggie Stiefvater: All the Crooked Saints

Taianomainen on oikea sana kuvaamaan Maggie Stiefvaterin uusinta teosta, All the Crooked Saints, joka ilmestyi viime syksynä. Tartui kirjaan joulun välipäivinä ja pykäisin sen loppuun heti alkuvuodesta. Tarina oli ihana ja näin ollen vuoden ensimmäinen lukukokemus oli viiden tähden arvoinen.

bibobook_allthecrookedsaints2

All the Crooked Saints keskittyy Coloradoon, Yhdysvaltoihin ja tarkemmin sanottuna Bicho Raron pikkukaupunkiin keskelle aavikkoa. Oikeastaan ei voi puhua edes kaupungista, vaan kyseessä on varsin suureksi paisunut ranchi, jolla asuu meksikosta siirtolaisina saapunut Sorian perhe. Eletään 1960-luvun alkua eli meille 1990-luvulla syntyneille sitä maagista aikakautta, jolloin ei ollut kännyköitä, tietokoneita tai internetiä. Kirjassa ei taida esiintyä edes lankapuhelimia. Sen sijaan radio on koko tarinan ytimessä.

Kirjan keskeisiä hahmoja ovat serkukset Beatriz, Daniel ja Joaquin. Daniel tunnetaan Bicho Raron pyhimyksenä ja ihmeet ovat juuri se seikka, josta Sorian perhe on kuuluisa. He auttavat ihmisiä, pyhiinvaeltajia, parantumaan pimeydestä. Soria voi kuitenkin vain suorittaa parantumiseen tarvittavista ihmeistä ensimmäisen. Toinen jää pyhiinvaeltajan vastuulle. Perheen keskuudessa on pitkään vallinnut tabu: Pyhiinvaeltajille ei saa puhua, eikä heitä saa auttaa toisen ihmeen suorittamisessa. Jos niin tekee, hyökkää Sorian oma pimeys tämän kimppuun.

Juuri niin kuitenkin tarinan alkumetreillä tapahtuu: Daniel auttaa pyhiinvaeltajaa, Marisitaa, ja hänen oma pimeytensä käy hänen kimppuunsa. Daniel pakenee aavikolle suojatakseen perhettään samalta kohtalolta. Beatriz ja Joaquin eivät voi lopettaa serkkunsa ajattelemista ja keksivätkin lopulta keinon auttaa tätä. Joaquin haaveilee radiojuontajan urasta ja he lähettävät Beatrizin kanssa itse rakentamaltaan radioasemalta (laittomasti) lähetyksiä joka yö. Diablo Diablon nimellä esiintyvä Joaquin ja keksijän mielellä varustettu Beatriz keksivät lopulta keinon auttaa sekä serkkuaan että pyhiinvaeltajia juuri radion kautta.

Tarina voi alkuun tuntua hidastempoiselta, sillä hahmoja on paljon ja kestää muutaman kymmenen sivua, kunnes heidät on esitelty. Kavalkaadi on kuitenkin niin hurmaava, että lukemista ei voi jättää kesken. Stiefvaterin tapa kuvailla ihmisiä, heidän sisäistä maailmaansa ja sen peilautumista heidän käytökseensä on kiehtova ja tarkkanäköinen. Myös huomiot ympäröivästä maailmasta ovat osuvia ja kuvaavat hyvin myös maailmaa nyt yli 50 vuotta myöhemmin.

Stiefvaterin kirjoissa on aina jotakin sellaista, jota ei pysty käsin koskettelemaan. Tällä kertaa Coloradolaisen ranchin unenomainen tunnelma oli omiaan luomaan maagista kuvaa aavikon keskellä sijaitsevasta parantumisen keitaasta ja siellä asuvista ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan täysin parantuneet. Upean tunnelman luomisen lisäksi tarinassa on tietenkin hieman seikkailua ja romantiikkaa, sekä mahtavaa perhesuhteiden ja toisaalta itsenäisyyden pohdintaa.

All the Crooked Saints sopii varmasti YA fantasian ystävälle, mutta taikuutta ei kuitenkaan ole niin paljon, etteikö tavallisenkin fiktion lukija voisi nauttia teoksesta. Oma kokemukseni on viiden tähden arvoinen.

allekirjoitusminna

★★★★★
Maggie Stiefvater: All the Crooked Saints
Scholastic Press, 2017
Sivuja 311
Luettavaksi omasta hyllystä

Sarjakuvasunnuntai – Jesse Matilainen: Lohikäärmeen kaupunki

En ollut suunnitellut lukevani tammikuussa sen suuremmin sarjakuvia, mutta huomasin muuttavani mieleni, kun kirjastossa oli asetettu sarjakuvia näytteille hyllyyn ja niitä oli siitä helppoa selata. Katselin muutamaa, mutta tartuin lopulta alahylyllä lojuneeseen Jesse Matilaisen Lohikäärmeen kaupunkiin. Syy lainauspäätökseen oli lähinnä teoksen takakansiteksti: ”Matkakertomukseen tiivistyy vuoden verran kokemuksia Pekingissä asumisesta. Kertojana toimii antropologi, jolla on hallussaan Kiinan kieli ja avoin mieli, mutta joka ei ole aiemmin käynyt Lohikäärmeen kaupungissa.”

bibobook_lohikaarmeenkaupunki1

Tuohon lyhyeen kuvaukseen sisältyy kolme seikkaa, jotka saivat minut kiinnostumaan teoksesta. Ensinnäkin kyseessä on matkakertomus sarjakuvan muodossa. Rakastan hyviä matkakertomuksia (esimerkiksi Rauli Virtasen Reissukirja on hyvä!) ja olen aina ollut kiinnostunut muista kulttuureista. Haaveilen ulkomaantoimittajan työstä, joten siinäkin mielessä kirja kutkutti mieltä. Toiseksi, taitelija on antropologi eli hän on ollut Kiinassa tekemässä tutkimusta ja opiskelemassa. Tunsin lievää hengeheimolaisuutta, sillä olen pahemman luokan nörtti: teen töitä tutkimusavustajana ja olen oikeasti innoissani gradun tekemisestä. Ja kolmanneksi, tarina kertoo ulkomailla asumisesta ja kulttuurien törmäämisestä. Hassuilta sattumuksilta ei siis voi välttyä.

Näitä kaikkia asioita Matilaisen teos antoikin lukijalleen. Kirja on jaettu vuodenaikojen mukaan osiin ja jokaisessa osassa pohditaan erilaisia teemoja. Alussa koetaan uutuuden viehätystä ja joskus turhautumista paikallisiin tapoihin. Niitä vertailla Suomeen ja suomalaisiin – asiat Kiinassa kun ovat ihmisten kohtaamisesta ja yhteiskunnan järjestelmästä lähtien erilaisia kuin täällä meillä. Piirroksissa on läsnä alituisesti huono ilmanlaatu ja monesti asioita voi tehdä ainoastaan silloin, kun ilmassa on hieman vähemmän saasteita. Lopulta kertoja palaa vaimoineen kotiin Suomeen ja yhtäkkiä Suomi onkin iso, hiljainen ja väljä. Ja Kiinaankin jää asioita, joita tulee ikävä.

Matilainen piirtää hauskasti ja monipuolisesti. Kuvissa on paljon vaihtelua ja viiva on sopivan yksinkertaista ainakin näin sarjakuvien noviisille. Tarinat ovat hauskoja pieniä kommelluksia, mutta sekaan mahtuu muutamia syvällisimpiäkin elämänviisauksia ja tärkeitä oivalluksia. Itsekin ulkomailla asuneena joihinkin Matilaisen kokemuksiin on helppo samaistua.

Teos on nopealukuinen: luin sen luultavasti alle parissa tunnissa. Se sopii ehdottomasti luettavaksi sellaisellekin, joka ei normaalisti lue sarjakuvia (aka. minä). Ja kaupanpäälle saa mielenkiintoisen katsauksen Kiinaan ja sen kulttuuriin.

allekirjoitusminna

★★★
Jesse Matilainen: Lohikäärmeen kaupnki
Suuri Kurpitsa,2014
Sivuja 119
Luettavaksi kirjastosta

Kertakäyttöistä vai kestävää chick litiä?

On kulunut yli kymmenen vuotta siitä onnellisesta päivästä kun tartuin elämäni ensimmäiseen chick lit -kirjaan. Pastellisin kansin ja kevyin turhamaisuuksin kuorrutetut tarinat kuuluvat etenkin lomien vakiolukemistoon, mutta nyt äänikirjoihin hurahdettuani olen havainnut ne myös mitä mainioimmiksi arjen kanssakulkijoiksi niin työmatkoilla kuin kotiaskareissakin.

Ei pidä tietenkään luulla, että mimmikirjallisuus on vain tolkutonta shoppailua ja miehen sylistä toiseen kirmaamista. Useinhan pehmeän hötön väliin on ujutettu voimauttavia viestejä työelämässä sorretuille tai parisuhteessa rusennetuille naisille. Kevyen kuoren sisällä voi muhia terävääkin yhteiskunnallista kritiikkiä, jonka voi tosin pahimmassa viihdenälässään myös sivuuttaa.

Chick lit (2)

Tutustuin taannoin lähes peräjälkeen kahteen tämän tyylilajin edustajaan, tosin hyvin eri aikakausilta. Sophie Kinsellan Himoshoppaaja -sarjaa voi ehdottomasti kutsua genren vahvaksi peruspilariksi. Sarjan aloittava Himoshoppaajan salaiset unelmat julkaistiin englanniksi alun perin vuonna 2000, minä nautiskelin sen äänikirjamuodossa nyt 18 vuotta myöhemmin. Toinen chick litin hieman eroottisempaa alajaostoa edustava kirja on viime vuonna julkaistu Kia Wallin Avokadopastaa. Se tarttui mukaani eräällä kirjastoreissulla.

Kinsellan teoksessa taloustoimittajana työskentelevä Rebecca nauttii enemmän shoppailusta kuin kuivissa tiedotustilaisuuksissa istumisesta. Vakuutuksista ja eläkkeistä raportoiminen saa jäädä syrjään jos lempiliikkeessä on alennusmyynti. Nuoren naisen harrastus on luonut näyttävän garderobin, mutta vähintään yhtä muhkean velkataakan. Ratkaisu ongelmaan on yksinkertainen: joko hänen on pienennettävä menojaan tai suurennettava tulojaan. Ja taivas kyllä tietää, että Rebecca kokeilee molempia pelastusreittejä piinaavasta tilanteesta.

Wallin kirja puolestaan kertoo Rebeccaa jonkin verran vanhemmasta Sailista, joka on parisuhdekuvioissa päässyt niin sanotusti toiselle kierrokselle. Tyttärien viettäessä joka toisen viikonlopun isänsä luona Saili antautuu mitä intohimoisimpiin leikkeihin netin deittisivustolta löytämiensä miesten kanssa. Tavoitteena on toki löytää se suuri rakkaus, mutta voihan sen oikean etsimisestä myös nauttia.

Chick lit (1)

Nyt on huomattava, että Kinsellan kirja on nähnyt päivänvaloa 18 vuotta sitten, Wallin teos on puolestaan alle vuoden ikäinen. Ei uskoisi. Vaikka himoshoppaaja ei kanna taskussaan kännykkää, ei hänen elämänsä kirjan perusteella poikkea juuri vuoden 2018 toimittajan elämästä. Ja mistä tämä johtuu? No siitä, että Kinsella on onnistunut häivyttämään lähes kaikki mahdolliset aikaan sidotut viittaukset. Samalla tavalla Sinkkuelämää tuntuu edelleen yllättävän tuoreelta sarjan ikään verrattuna. Walli sen sijaan ei pelkää sitoa kirjaansa vuoteen 2017, päinvastoin. Kirja vilisee viittauksia avokadopastan keksijän rakkauselämään, Possen suihkuralliin ja ties mihin kaikkeen muuhun, mikä ei ole enää kovin ajankohtaista edes kahden vuoden päästä. Puhumattakaan 18 vuodesta.

Tuntuu kummalliselta, että kirjailija ehdoin tahdoin sitoo kirjansa niin tiiviisti hetkeen, että se on nopeasti härskiintyvää, kertakäyttöistä tavaraa. Avokadopastaa ei voi millään muotoa pitää myöskään niin tärkeänä ajankuvana, että sen kerronnan aikasidonnaisuus olisi perusteltua. Eronneen äidin seikkailut deittiviidakossa on varmasti teemana ajankohtainen vielä vuosikymmenten päästä, mutta tämä eroottinen chick lit ei selviä sinne asti rupsahtamatta.

Ei voi kuin ihailla Kinsellan kerrontataitoja! Ja sitä, kuinka rasittavan päähahmon hän on luonut. Velkakierre on toki monelle todellinen ongelma ja shoppailu voi hyrähtää jopa maaniselle vaihteelle, mutta tällaisen suhteellisen tervejärkisen rahankäyttäjän logiikkaa shoppailuhullun retkahdukset raastavat kivuliaasti. Vaikutelmaa korostaa entisestään tarinaan ilmeikkäästi eläytyvä lukija Elsa Saisio. Hienoa roolityötä, joskin saattaa mennä muutama kuukausi, ennen kuin pystyn uudemman kerran heittäytymään himoshoppaajan vietäväksi.

allekirjoituslaura

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat
Lukija: Elsa Saisio
Käännös: Leena Tamminen
WSOY, 2017 (äänikirja)
230 sivua, 1h 39 min
★★½

 

Kia Walli: Avokadopastaa
Otava, 2017
330 sivua
★★½

En ajatellut osallistua lukuhaasteisiin, mutta…

Ajattelin ensin, että en osallistu yhteenkään lukuhaasteeseen tänä vuonna. En pidä aikarajojen tai tavoitteiden asettamisesta lukemiselle, sillä lukeminen on minulle vapaa-ajan harrastus, jonka ei ole tarkoituskaan olla tavoitteellista. Sitten Laura vinkkasi Lukupino-blogin Yhdysvallat-lukuhaasteesta ja tunsin, että päätökseni suorastaan värähteli perustuksillaan.

Processed with VSCO with hb2 preset

Koska Helsingin Kirjamessujen tämän vuoden teema on yhdysvaltalainen kirjallisuus, on tässä haasteessa tarkoitus orientoitua messuja varten. Haaste osuu omiin mieltymyksiini erinomaisesti, sillä rakastan amerikkalaista kirjallisuutta ja Yhdysvaltoja ylipäätään. (Olen itseasiassa asunut siellä viisi kuukautta vuonna 2013.) Haasteessa luetaan yhteensä 15 kirjaa ja aiheet ovat seuraavat:

1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
2. Musiikki osana kirjaa
3. Beat-sukupolven kirja
4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
6. New Yorkiin sijoittuva kirja: Libba Bray – The Diviners
7. Pulitzer-palkittu teos: Donna Tartt – Tikli
8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos: Angie Thomas – The Hate U Give
9. Sukupolvikuvaus: Maggie Stiefvater – All the Crooked Saints
10. Kirja politiikosta: Hillary Clinton – What Happened
11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
12. Orjuuteen liittyvä aihe
13. Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan
14. Ei-Amerikkalaisen kirjailijan teos
15. Klassikko: Neil Gaiman – American Gods

En tavoittele täyttä listaa tässä vaiheessa, mutta ainakin nuo tällä hetkellä aiheiden perään merkatut kirjat yritän lukea tämän vuoden aikana. Katsotaan, kuinka käy.

Toinen mielenkiintoinen haaste on Hyllynlämmittäjät 2018 -haaste, johon ajattelin lähteä mukaan puhtaasti siksi, että omassa hyllyssäni on tuhottoman paljon kirjoja, joita en ole lukenut. Haasteessa luetaan vuoden aikana 12 kirjaa eli yksi kerran kuussa. Tällä tahdilla saan ehkäpä juuri kolmasosan lukemattomistani taklattua, mutta on sekin jotain. Seuraavassa kirjat, jotka ajattelin lukea:

Michelle Hodkin: The Unbecoming of Mara Dyer
Michelle Hodkinin teos on yksi YA-kirjallisuuden viime vuosien hehkutetuimpia kirjoja. Ostin tämän New Yorkista jo joulukuussa 2015, mutta syystä tai toisesta en ole vieläkään tarttunut siihen.

Sarah J Maas: The Assasin’s Blade
Assasin’s Blade on esiosa Maasin Throne of Glass -sarjalle. En ole sitä vielä lukenut, koska olen ollut niin kiinni itse sarjan tapahtumissa, että tuntuu vaikealta palata aikaan, jolloin Aelin oli vielä Celaena.

Cassandra Clare: The Clockwork Angel
Myös Casandra Claren tuotanto on istunut hyllyssäni ihan liian kauan, vaikka olen saanut Mortal Instrumentsin luettua aikapäivää sitten.

Leigh Bardugo: The Crooked Kingdom
Sarjan ensimmäinen osa oli huippuhyvä ja toinen osa on istunut hyllyssä jo melkein vuoden päivät… Huoh, alkaa naurattaa nämä omat lukutottumukset. Omassa hyllyssä on niin paljon kiinnostavia kirjoja odottamassa!

Virginia Woolf: A Room of One’s Own
Luin viime vuonna Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn ja rakastuin siihen ihan täysin. A Room of One’s Own on viime syksyn Barcelonan reissulta hankittu.

Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray
Dorian Grayn muotokuva on roikkunut lukulistallani varmaan siitä asti, kun olen ollut 13. Hankin kirjan omaksi jo viime syksynä.

Maggie Stiefvater: The Raven King
Olen lukenut Stiefvaterin The Raven Boys -sarjasta kolme ensimmäistä osaa, mutta päätösosa on edelleen kesken. Tästä olisi helppo aloittaa – jatkaa vain kesken olevan teoksen lukemista.

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Olen hiplannut tätä kirjakaupassa moneen kertaan, mutta en raaskinut ostaa. Sitten sain näytekappaleen töistä ja nyt se odottaa pinossa lukemista.

Elizabeth Gilbert: Big Magic
Tämä on jo hoidettu pois alta – luin teoksen tammikuussa! Pienen arvion siitä löydät instagramistamme.

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Tästä teoksesta tulee elokuva tänä vuonna, ja haluaisin kovasti nähdä sen. Ehkä pitää kuitenkin tarttua kirjaan ensin?

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Kirjallisuuden sivuaineopiskelijana kiinnostuin heti tästä teoksesta, sillä sen otsikossa mainitaan Roland Barthes. Murhajuonikaan ei tietenkään haittaa.

John Green: Kilpikonnan kuorella
Laura onkin jo kuunnellut Kilpikonnan kuorella äänikirjana, mutta itse meinasin lukea sen ihan fyysisenä kopiona. Sain kirjan käsiini jälleen töiden kautta ja raijasin sen mukanani kotiin. Toivotaan, että se on hyllypaikkansa väärti.

Osallistutko lukuhaasteisiin tänä vuonna? Entä oletko jo lukenut postauksessa mainitsemiani kirjoja? Jutellaan kommenteissa!

allekirjoitusminna