Sarjakuvasunnuntai – Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Long time no sarjakuvasunnuntai. Arkikiireiden paisuttama tauko sarjakuvista on hyvä päättää Liv Strömquistin teoksella. Strömquist on kohonnut suosikikseni sarjakuvien saralla, ja nyt osaan sanoa jo miksi. Antakaapas kun kerron. Olen tottunut lukemaan monisatasivuisia romaaneja, joten tuntuu aina perin kummalliselta tarttua sarjakuvateokseen, jonka sivuja pystyy lehteilemään eteenpäin todella nopealla vauhdilla. En osaa pysähtyä kovin pitkäksi aikaa kuvitusten ääreen (ja usein ne ovat niin yksinkertaistettuja, ettei niissä paljoa tuijottelemista ole), ja jos tekstiäkin on vain pari puhekuplallista, on teos aika nopeasti luettu. Jollain tavalla se tuntuu melkein huijaamiselta. Että paksunkin kirjan voi lukaista muutamassa hetkessä.

Prinssi Charlesin tunne (2)

Strömquistin sarjakuvissa tekstiä on paljon, mutta se on onnistuttu upottamaan ruutuihin suhteellisen ilmavasti. Tietoa ja painavaa asiaa on kuitenkin niin paljon, että välillä tuntuu oikein hengästyvänsä kesken aukeaman. Jollekin se voi tuntua raskaalta, minä taas nautin. Strömquistin tapa merkitä sarjakuvaansa myös tieteellisiä lähteitä ihastuttaa minua. Tärkeää asiaa on mahdollista upottaa tajuntaamme myös viihdyttävässä muodossa.

Viime vuonna suomeksi julkaistu Prinssi Charlesin tunne kiehtoi tekijänsä lisäksi nimensä vuoksi. Sen tausta selitetään heti ensimmäisellä sivulla, jonka neljään ruutuun on kuvattu prinssi Charles ja Diana heti heidän kihlauduttuaan. Charlesilta oli kuulemma kysytty lehdistötilaisuudessa onko hän rakastunut (vai ovatko he rakastuneita?). Hetken mietittyään prinssi vastasi: ”Yes… Whatever ’love’ means.” Tässä sarjakuvassa paneudutaan siis rakkauteen sekä kaikkeen siihen historialliseen ja kulttuuriseen painolastiin, jota tuo tunne nykyäänkin kantaa mukanaan. Strömquist pohtii esimerkiksi miksi niin moni humoristinen televisiosarja perustuu sitoutumiskammoiseen mieheen ja hänessä roikkuvana naiseen.

Prinssi Charlesin tunne (4)

Taannoin lukemani Kielletty hedelmä sai minut nyökkäilevään hyväksyvästi jokaisen ruutunsa kohdalla, mutta Prinssi Charlesin tunne onkin huomattavasti vaikeampi nieltävä. Toki nyökyttelen edelleen esimerkiksi parisuhteista revittävän huumorin epätasapainoisille asetelmille sekä eri aikojen avioliittokäsityksille. Vaikeinta sarjakuva-albumissa on asenne ”se pieni yhteiselon konstruktio, jota olemme yhteiskunnassamme päättäneet kutsua ’rakkaussuhteeksi’”. Tiedostan toki, että monet rakkauteen kuuluvat rituaalit ovat ulkoa omaksuttuja ja opittuja, mutta kirjan ajattelumaailma tuntuu silti kylmältä. Eikö muka tosiaankaan ole olemassa rakkautta itseisarvona? Eikö kaiken opitun alla ole kuitenkin jotain sisältämme kumpuavaa? Kai rakkausarvioliitto on muutakin kuin naisen ainoan kauppatavaran (eli seksin) suojelemista? Ehkä Strömquist ei tällaista väitäkään, mutta huomasin nostavani vahvasti suojausmuurit pystyyn vaaliakseni ajatusta rakkaudesta, joka ajatusmaailmassani on kaikkea yläpitävä voima. On vaikea nyökytellä, kun jotain itsellensä tärkeää pitää uhattuna tai se on vahvan arvostelun kohteena. Tarkastelu tuntui jopa yksipuoliselta, sillä eikö rakkaus aiheuta tutkitusti myös biologisia reaktioita.

Prinssi Charlesin tunne (1)

Prinssi Charlesin tunne on jälleen oiva sarjakuva-albumi, mutta ei arvosteluasteikollani yllä aivan Kielletyn hedelmän tasolle. Älkäämme syyttäkö tästä vain puolustusreaktiotani, minua häiritsi kirjassa myös suuri määrä viittauksia julkisuuden henkilöihin, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Tämä on välillä ongelma käännöskirjallisuudessa, etenkin jos ei jaksa olla koko ajan Googlen ääressä tarkistamassa millaisesta hepusta kulloinkin puhutaan.

allekirjoituslaura

★★★★
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Käännös: Helena Kulmala
Sammakko, 2017
Luettavaksi kirjastosta

Mainokset

Sarah Crossan: Yksi

”Tavallisuus on Graalin malja
ja ainoastaan ne joilla sitä ei ole
tajuavat sen arvon.”

Yksi (2)

Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin jutun säeromaaneista, joissa teksti on jaettu runojen tavoin lyhyisiin säkeisiin. Artikkeli kiinnitti huomioni, sillä siinä mainittiin Sarah Crossanin teos Yksi, joka oli juuri saavuttanut kärkipaikan lukupinossani. Olin totaalisen tietämätön tästä kerrontamuodosta, muistaakseni kirja oli tarttunut mukaani kirjastosta aiheensa eli siamilaisten kaksosten takia. Kirjan kiinnostavuus kasvoi heti toiseen potenssiin.

Crossanin kirja on yli 400 sivua, mutta sen lukee yllättävän nopeasti, sillä tekstiä ei yhdelle sivulle mahdu tolkuttoman paljon. Säeromaanissa kirjailijalla on mahdollisuus ohjailla lukijaansa aivan eri tavoin kuin perinteisessä romaanissa. Tekstin muotoilut tauottavat luentaa ja dramaattisimpia kohtia on mahdollista painottaa. Välillä Crossanin kirjan ääressä tuntuu kuin lukisi runoa. Kerronta vaatii aivan toisenlaista sulavuutta kuin perinteinen tekstimassa, jonka kätköihin voi helposti piilotella paljonkin löysää.

”Tippin kaappiin on teipattu lappu:
  Miksette mene
takaisin eläintarhaan?”

Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset, joten he ovat tottuneet lapsuudestaan asti ikäviin tuijotuksiin ja henkilökohtaisuuksiin meneviin kysymyksiin. Siskoksilla on kaksi päätä sekä omat sydämet, keuhkot, munuaiset ja käsiparit. Yhteensä heillä on kaksi jalkaa ja monet sisäelimensäkin he jakavat. Vauvoina heitä ei erotettu, sillä se olisi ollut liian vaarallista.

Kun perheen rahatilanne heikkenee, ei siskoksilla ole enää mahdollista jatkaa kotikoulussa, vaan he joutuvat muiden oppilaiden keskelle. Onneksi koulusta löytyy tosiystäviä, joista Jon saa minäketoja Gracen pohtimaan vakavasti rakkauttakin. Mutta miten voi rakastua ja edetä asian suhteen, jos sisko on koko ajan mukana? Näkeekö Jon hänet yksilönä vai osana kaksipäistä Gracen ja Tippin muodostamaa ihmiskudelmaa?

Crossan ei ole kirjoittanut tirkistelyromaania, vaan tarinan keskiössä on nuorten elämä iloineen ja suruineen, johon pystyy tällainen jo aikuiseen ikään ehtinytkin samaistua. Suurempia teemoja ovat yksilöllisyys ja oman identiteetin muotoutuminen. On kiinnostavaa pohtia, mikä meistä muovaa oman persoonallisuutemme. Miksi on niin vaikea nähdä siamilaiset kaksoset yksilöinä ja miksi heitä pilkataan friikeiksi? Grace ja Tippi pelkäävät jopa, että ihmiset luokittelevat myös heidän siskonsa Lohikäärmeen kummajaiseksi, vaikka fyysisiltä ominaisuuksiltaan hän ei poikkea massasta kuten Grace ja Tippi.

Kirjan kieli on äärimmäisen kaunista ja kertomus tempaa mukaansa. Kirjan innoittaman päädyin myös tekemään muutamia verkkohakuja siamilaisista kaksosista. Järkyttävää, miten karmaisevasti joitain kaksosia on kohdeltu. Riipaisevaa on myös ajatella vanhempia, jotka joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä lastensa terveydestä. Koska siamilaiset kaksoset kohtaavat usein terveysongelmia, saattavat vanhemmat joutua valitsemaan vaarallisten hoitotoimenpiteiden väliltä.

Toivon säeromaanien yleistyvän, sillä ne varmasti helpottavat lukemaan tottumattomien lukemista. Myös tällaiselle lukuintoilijalle tämä kerrontatapa avaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

”Kun siamilaiset kaksoset erotetaan
leikkaus katsotaan onnistuneeksi
jos toinen jää eloon.

Vähäksi aikaa.

Ja tämä
on minusta
kaikkein surullisinta
siinä miten
ihmisten meidät näkevät.”

 allekirjoituslaura

★★★★½
Sarah Crossan: Yksi
Käännös: Kaisa Kattelus
S&S, 2018
Sivuja 440
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 29. Kirjassa on lohikäärme

Holly Black & Cassandra Clare: Rautakoe (Magisterium #1)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium: Rautakoe on pyörinyt booktubettajien suosittelulistoilla jo jokusen vuoden. Varsinkin yksi lemppareistani, Reagan, on suositellut sarjaa muistaakseni useamman kerran. Kyseessä on nuortenkirja, jonka arvioisin olevan kirjoitettu noin 10-15-vuotiaille lukijoille, mutta tarina ja sen henkilöt viihdyttävät ehdottomasti vanhempiakin. Nappasin kirjan mukaan alun perin samalla kirjastoreissulla, kun hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikon kirjoja – mutta tämä ei aivan ehtinyt teemaviikon postauksiin mukaan. But better late than never, right?

IMG_3114

Rautakoe on Magisterium-sarjan avausosa. Sarjaan on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa ja viimeinen, viides osa julkaistaan syyskuussa. Kolme ensimmäistä kirjaa on myös suomennettu. Rautakokeessa seurataan 12-vuotiasta Callum Huntia, joka on maagi. Kirjojen maailmassa jokainen tarpeeksi magiaa omaava lapsi viedään Magisteriumin eli maagien koulun pääsykokeisiin. Callumilla tuo koe on kirjan alussa vielä edessä, mutta hän on vakaasti päättänyt tyriä sen kokonaan ja jatkaa tavallista elämää. Callumin päähän on näet koko hänen elämänsä taottu, että magia ja maagit ovat vaarallisia. Ja jos Callum menee Magisteriumiin, hän kuolee.

Pojan asenne johtuu hänen isästään Alastair Huntista, joka on vuosia sitten päättänyt elää tavallista elämää maagisen sijaan. Alastair on pelokas ja yrittää suojella poikaansa, ilmeisesti kuitenkaan tietämättä, miltä tätä suojelee. Kuten odottaa saattaa, Cal pääsee kuin pääseekin Magisteriumiin. Uusi koulu ja uudet ystävät vievät pojan seikkailuihin ja vaarallisiin tilanteisiin, joiden parissa ainakin itse huomasin viihtyväni.

Magisteriumia on verrattu moneen otteeseen Harry Pottereihin, enkä voinut itsekään olla huomaamatta tiettyjä samankaltaisuuksia. Päähenkilö Callum on nuori poika, joka on jollain tapaa alemmassa asemassa luokkatovereihinsa verrattuna. Siinä missä Harry ei tiennyt olevansa velho, Callum kyllä tietää olevansa maagi, mutta häntä ei ole opetettu, eikä hän hallitse magiaansa aluksi missään määrin. Callumin parhaisiin ystäviin koulussa kuuluvat Tamara ja Aaron – siis vähän kuin Hermione ja Ron. Alusta saakka näyttää myös siltä, että koko sarjan rakenne ja premissi noudattelevat samaa kaavaa kuin Pottereissa: poika menee taikakouluun ja taistelee suurta vihollista vastaan kouluvuoden lopussa. (Tosin Tylypahkan seitsemän vuoden sijaan Magisteriumia käydään viisi vuotta.)

Tarinan lisäksi en voinut olla vertaamatta Claren ja Blackin kirjoitustyyliä Rowlingiin. Ero on selkeä, kun katsoo esimerkiksi hahmojen  tunteiden kuvailua. Rowlingilla on hieno tapa pikemminkin näyttää, mitä hahmo tuntee. Claren ja Blackin tyyli on suorasukaisempi ja osoittelevampi. Siitä huolimatta Rautakoe oli hauska lukukokemus. Varsinkin loppuratkaisu oli yllättävä ja virkistävä, ja se ehdottomasti houkuttaa jatkamaan sarjan kanssa pidemmällekin.

allekirjoitusminna

★★★
Holly Black & Cassandra Clare: Magisterium: Rautakoe
Suomentanut Inka Parpola
Otava, 2015
Sivuja 303
Luettavaksi kirjastosta

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

”On suojeltava sitä mitä on, vaikka se tarkoittaisi luopumista siitä mitä voisi olla.”

Osallistuin huhtikuussa osallistumaan S&S-kustantamon bloggaajailtaan, jossa olivat puhumassa Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko. On se vaan aina ihanaa päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka eivät pidä lainkaan outona tapaasi haistella sekä uusia että vanhoja kirjoja. Kirjaimppaamisen lisäksi keskustelimme toki kirjailijoiden uutukaisista, ja tässä postauksessa paneudun Vanhatalon kirjaan Toinen elämä.

Toinen elämä (2)

Mitä pitäisi alkaa odottaa, jos vierellä seisoo aviopuoliso, unelmien kotitalo valmistuu, lapsiluku on täysi ja urakin etenee mukavasti? Mikä on vuorossa sitten, kun elämä on niin sanotusti valmis? Impulsiiviselle ihmiselle elämän asettuminen suhteellisen tasaiselta vaikuttavaan kouruun tuntuu ankealta, mutta vaihtoehdot näyttävät huonoilta. Tasaisen arjen voi syöstä uudelle raiteelle jokin negatiivinen asia kuten läheisen kuolema tai sairastuminen, mutta eihän sellaista kukaan halua. Iltatähden voisi toki hankkia, mutta oman elämänsä ravisteleminen ei tunnu kovin hyvältä syyltä siittää lasta tähän maailmaan. Mitä jos impulsiivisuus johtaa siihen, että rysäyttää kerralla alas kaiken, minkä on onnistunut vuosien aikana ympärilleen rakentamaan?

”’Minkä verran tässä on kyse marraskuusta?’ hän kysyy.
’Marraskuussa kaikessa on kyse marraskuusta.’”

Pauliina Vanhatalo on vuodattanut kirjansa lyhyisiin lukuihin kriisin, joka varmasti vaivaa monia elämässään tietyn pisteen saavuttamia aikuisia. Kirjailija tuntee itsensä keski-ikäiseksi, mutta alle viisikymppisenä hän ei ole edes uskottavasti keski-ikäinen.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, kirjan alaotsikon mukaisesti ne ovat kuin muistiinpanoja. Vaikka kirjan taustalla kulkeekin kehyskertomus kriisin läpi kahlaavasta naisesta, on kirjan ydin kauniissa, hajanaisissa ajatuksissa. Niistä voi helposti poimia omaan elämänsä soveltuvat, koska kyllähän jokainen jonkinlaisia kriisejä elämässään kohtaa.

”Rikkinäisissä kalsareissa ja takkutukassa oman perheen sisään laitostuneena on helppo paukutella henkseleitä ja julistaa, että on se kyllä kivaa tämä aikuinen kypsyys, kun ei tarvitse välittää mitä toiset ajattelevat.”

Kirjan luonteen vuoksi se pitäisi nautiskella sivu kerrallaan, hitaasti pohdiskellen. Koska olen lukijana liian malttamaton sellaiseen, jäi minulta varmasti monia oivalluksia saamatta. Uskon kuitenkin, että Vanhatalon kohtalotoverit löytävät teoksesta varmasti monia lohduttavia sanoja. Toivon itsekin palaavani tämän kirjan pariin, kun toivottavasti joskus pääsen tilanteeseen, jossa kaikki elämäni suuret palaset ovat loksahtaneet kohdilleen. Sillä vaikka elämä tuntuisi onnellista loppua vaille valmiilta, ei se tarkoita, että täytyisi alkaa odotella apaattisena kuolemaa. Silloin alkaa toinen elämä.

”Miten lapsia me olemme kaiken tämän aikuisuuden etsimisen alla.”

allekirjoituslaura

★★★½
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä – ­Muistiinpanoja
S&S, 2018
Sivuja 206
Luettavaksi kustantajalta

Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Teatterissa: Mamma Mia

Tähän mennessä varmasti kaikille blogiamme edes hitusen lukeneelle on tullut selväksi, että rakastan musikaaleja. Ei ei ole myöskään kovin vaikeaa arvata, että Abban musiikki saa jalkani ottamaan kömpelöitä tanssiaskelia ja äänihuuleni kiekumaan tuttuja melodioita. Jo syksyllä oli siis aivan selvää, että suomenkielinen Mamma Mia on pakko nähdä.

Mamma mia 2

Abban kappaleiden ympärille rakennettu Mamma Mia on monelle tuttu muutamien vuosien (piti tarkistaa – APUA KYMMENEN VUODEN!!) takaisesta elokuvaversiosta. Sophie on menossa naimisiin, mutta hän haluaa perinteitä kunnioittaen astella alttarille isänsä käsipuolessa. Ainoa ongelma on se, että Sophie ei ole koskaan tavannut isäänsä eikä tiedä edes tämän nimeä. Voimakastahtoisen yksinhuoltajaäitinsä Donnan nuoruuden päiväkirjoista Sophie löytää kolme isäkandidaattia ja päättää kutsua heidät kaikki kuvankauniille kreikkalaiselle saarelle, jonne Donna on rakentanut itselleen elämän ilman yhtäkään miestä. Mutta kun kolme miestä menneisyydestä ilmestyy tutuille rannoille, se on sitten menoa. Mamma mia, here I go again.

Näin muutama vuosi takaperin Mamma Mian ruotsinkielisen version Svenska Teaternissa. Tällä kertaa suomenkielinen musikaali haluttiin selvästi tarjoilla mahdollisimman suurelle yleisölle, sillä esityspaikaksi oli valittu Messukeskuksen Amfi-teatteri. Suoraan sanottuna tässä mentiin pahasti vikaan. Jos esityksen tuo yli 4000 katsojan saliin, ei sitä voi jättää tuhatpäisen yleisön mittakaavaan. Järkytyin jo siinä vaiheessa, kun löysimme omat paikkamme sivuparvelta – koko esityksen ajan piti nököttää niska vinossa, sillä lavan leveys oli vain murto-osa katsomon leveydestä. Näyttelijöiden ilmeiden tulkitsemisesta sai vain haaveilla, sillä välillä esiintyjien erottaminen toisistaankin oli hankalaa, vaikka silmälasieni vahvuudet ovat ihan kohdillaan. Mukavan lisämausteen toi myös jokin metallisermi katsomon laidassa, joka resonoi musiikista ärsyttävästi säristen. Poloinen bändikin oli vain dumpattu keskelle tyhjää lattiatilaa valospottiin. Jokin pieni lavantapainen olisi antanut hieman huolitellumman vaikutelman.

Valitettavasti Mamma Mia haiskahtaa vahvasti rahastukselta. Musikaalin oikeudet ovat toki varmasti kalliit, mutta noin isoon tilaan ei voi tuoda huomattavasti pienemmille areenoille suunnattua esitystä ainakaan kun halvimmatkin liput maksavat 49 euroa. Mamma Mia sopisi paremmin Helsingin kaupunginteatterin estradille, Messukeskuksessa se antaa vain vaikutelman äitinsä vaatteisiin hukkuvasta taaperosta. Iso katsomo vaatii ison lavan ja näyttävät koreografiat, piste.

Harmi, että puitteet eivät ole kunnossa, sillä puhtaasti esitystä ajatellen Mamma Mia on varsin viihdyttävä pakkaus. Kun käsikirjoitus ja musiikit ovat automaattisesti timanttiset, on niiden päälle helppo lähteä rakentamaan vetävää show´ta. Laura Voutilainen on kerrassaan hurmaava Donna. Myös äidin ystävättäret Roosa (Nina Tapio) ja Tanja (Johanna Kokko) taipuvat upeisiin laulusuorituksiin. Sen sijaan Donnan entiset heilat jäävät varsin etäisiksi, jopa stereotyyppisiksi ja päälle liimatuiksi. Valitettavasti Petra Pääkkönen ei yllä laulullisesti aivan Sofian (kyllä, nimet on suomennettu) roolin vaatimalle tasolle. Etenkin esiintyjäryhmän nuoret miehet hätkähdyttävät tanssitaidoillaan. Kuten elokuvassakin, myös live-esityksessä sukelluskamoissa ja räpylöissä tanssivat polttarijuhlijat ovat hervottomin osa. Pakko kehaista myös Paula Vesalan suomennoksia – kertaakaan ei hävettänyt mikään nolo käännöstakku, vaan kappaleiden sanoitukset soljuivat uskottavasti myös Abbansa tuntevan tajuntaan. Nauroin, hyräilin, naputin tahtia glittertossun kärjellä ja hitusen itkin. Jossain vaiheessa olisi tehnyt mieli vähän tanssiakin.

Harmi, että muuten ensiluokkainen musikaali latistettiin aivan väärällä tilavalinnalla. Mutta koska Abba, ei tätä voi nyt ihan vihatakaan.

allekirjoituslaura

★★★ ½
Mamma Mia
Messukeskus Amfi -teatteri
Ohjaus: Paul Garrington
Sanoitusten kääntäjä: Paula Vesala
Käsikirjoituksen kääntäjä: Sanni Heinzmann
Kapellimestari: Kristian Nyman
Rooleissa muun muassa Petra Pääkkönen, Laura Voutilainen, Nina Tapio, Johanna Kokko, Vallu Lukka, Arne Nylander, Veeti Kallio
Esitykset 2.6. saakka

Kuvat © Brinkhoff/Mögenburg

Miksi en osaa lukea novelleja?

Pohdiskelin viime vuoden puolella, miksi novellit eivät sovi äänikirjoiksi. Totesin, että koska kuuntelen äänikirjoja muiden arkiaskareiden ohella, en pysty yleensä mitoittamaan kuunteluhetkiäni novellien pituuksien mukaan. Tämä taas johtaa siihen, että kesken jääneeseen novelliin palaaminen on hankalaa, sillä henkilöhahmot ja tapahtumat ovat onnistuneet haihtumaan mielestäni. Kirjoitin joulukuussa: ”En pystyisi nyt luettelemaan edes puolia novellien aiheista lonkalta vaikka kuinka yrittäisin.”

Sittemmin olen taistellut novellien kanssa uudestaankin. Sadan vuoden unet -novelli/satukokoelma osoitti, etten pääse tarpeeksi syvälle tarinoihin muutaman (kymmenen) sivun aikana. Samaan ongelmaan törmäsin myös Erkka Mykkäsen toimittaman Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelman ääressä. Totisesti, jälleen kerran pystyn mainitsemaan vain pari kirjan novellia, muut olen jo autuaasti unohtanut. Pakko siis kääntää tutkiskeleva katse itseeni päin, ja pohtia, miksi en yksinkertaisesti osaa lukea novelleja.

Jatkuu (1)

Novellin voisi kuvitella olevan minulle varsin tuttu, olenhan toki aikoinani ollut ahkera pöytälaatikkokirjoittaja, eivätkä omat tarinani yleensä olleet novellia pidempiä. Toisaalta taas novellit ovat minulle lukijana hyvin vieraita. Tänä vuonna olen tainnut lukea yhteensä kolme (tai määrittelystä riippuen viisi) novellikokoelmaa, ja se lienee jonkin sortin ennätys.

Koska novellit ovat huomattavasti romaaneja lyhyempiä, ei niissä ole mahdollista rakentaa sellaista suurta juoniverkostoa, jota monissa romaaneissa ihailen. Lukunautinnon täytyy tulla siis jostain muualta. Huomaan, että minua viehättävät eniten novellit, joissa päästään arkielämän tapahtumia syvemmälle. Kerronta saa olla utuista ja aukkoista, en suuresti nauti seikkaperäisestä arkielämän kuvauksesta. Toki arkisessakin kohtauksessa saattaa piillä rivien välissä suuri ja arvokas teema, mutta usein se tuntuu olevan vähän turhan hyvin kätketty arkisen hutun sekaan. Novelli on parhaimmillaan väkevä kertomismuoto, sillä jokainen lause saa aivan erilaisen painoarvon kuin monisatasivuisessa romaanissa. Ei voi kuin ihailla niitä, jotka osaavat tallettaa elämän muutamaan sivuun.

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista ehti odottaa lukulistallani hyvän tovin, sillä bongasin siitä kirjoitetun jutun Helsingin Sanomista jo viime vuoden puolella. Ideana on jatkaa tai versioida valitsemaansa kotimaisen kirjallisuuden klassikkoa. Mukana on niin Seitsemän veljestä kuin Sudenmorsian, mutta myös tuntemattomampia kertomuksia. Kaipaamaani utuisuutta on ehdottomasti eniten Tove Janssonin Taikatalvi-kirjaan pohjautuvassa Anu Kaajan Toinen talvi -novellissa. Jollain tavalla pidin myös Juha Hurmeen Ylistalon huussissa -novellin verkkaisesta maalaiskuvauksesta. Erkka Mykkäsen Hän joka sai mittansa täyteen olisi varmasti ihastuttanut enemmän, jos olisin joskus lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ylipäätään ne tarinat, joiden perustuksena olleen kirjaan olen aiemmin tutustunut, tuottivat eniten lukuiloa. Kuitenkin, kuten tällaisissa monen kirjailijan kokoelmissa usein, oli tässäkin kirjassa jonkin verran hajanaisuutta. Ehkä myös se on minulle vaikea asia lukemissani novellikokoelmissa. Jospa vaikka seuraavaksi kokeilisin yhden kirjailijan novelleista rakentuvaa teosta?

Mitä novellikokoelmaa sinä suosittelisit tällaiselle hapuilevalle vasta-alkajalle?

allekirjoituslaura

★★★
Erkka Mykkänen: Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Gummerus, 2017
Sivuja 252
Luettavaksi kirjastosta

Helmet-lukuhaasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin

 

Tallulah Pomeroy: A Girl’s Guide to Personal Hygiene

Tallulah Pomeroyn A Girl’s Guide to Personal Hygiene on yksi niistä kirjoista, jotka olen bongannut somesta, ottanut kirjan kannesta screenshotin ja miettinyt, että ”toi olis varmaan joskus kiva lukea.” Noita screenshotteja on puhelimeni täynnä ja aika harvoin oikeasti pääsen jotakin niistä lukemaan (koska monet ovat englanniksi kirjoitettuja uutuuksia), mutta Girl’s Guiden kanssa kävi toisin.

IMG_3099

Tein teoksesta hankintapyynnön Jyväskylän kirjastoon ja ehdin jo unohtaa koko asian, ennen kuin muutama viikko sitten sain ilmoituksen, että pyyntöni on mennyt läpi ja kirja on matkalla. Kävin nappaamassa sen eilen kirjaston varaushyllystä ja luin sen iltavuoron jälkeen alle tunnissa. Nauroin ääneen, sanoin moneen kertaan yök ja lopuksi olin tyytyväinen, että olin hankkinut kirjan käsiini.

A Girl’s Guide to Personal Hygiene sisältää pieniä tarinoita ja niihin liittyviä kuvituksia. Pomeroy on kerännyt tarinat Facebook-ryhmän ja kyselylomakkeen kautta. Tarinoissa erilaiset naiset jakavat omiin kehoihinsa liittyviä tapoja. Tässä kohtaa kannattaa varmaan huomauttaa, että kyse on ällöttävistä tavoista – siis sellaisista, joita ei yleensä nähdä feminiineinä. Pomeroy kertookin teoksen esipuheessa, että tarkoituksena oli näyttää, että tytöillä ja naisillakin on niin sanottuja ällöttäviä tapoja, ja että ne paikat meissä, joiden kuuluisi tuoksua ruusuisilta, harvoin tosiasiassa tuoksuvat.

Kun sanon, että tarinat ovat pieniä, tarkoitan sitä. Osa niistä on vain lauseen mittaisia ja pisimmätkin ovat maksimissaan sivun mittaisia. Fontti on iso ja kieli helposti luettava. Kirjaa lukiessa ei oikeastaan ehkäpä ajattele lukevansa kirjaa kuin ennemmin katselevansa kuvituksia ja niihin liitettyjä kuvatekstejä.

IMG_3102

Girl’s Guide on kelpo välipala vaikkapa kahden pidemmän teoksen välissä. Se on ihanan feministinen, häpeilemättömän aito ja yök-reaktioistaan huolimatta samaistuttava ja hauska. Suosittelen!

allekirjoitusminna

★★★★
Tallulah Pomeroy: A Girl’s Guide to Personal Hygiene
Soft Skull Press, 2018
Sivuja 106
Luettavaksi kirjastosta

Hurraa lasten- ja nuortenkirjallisuus – Kuuntelitko jo Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan?

Palataan vielä hetkeksi teemaviikkoomme eräänlaisen jälkikirjoituksen kautta. Lasten- ja nuortenkirjat ovat valitettavan usein sivuroolissa niin blogi- kuin lehtiarvioissakin, jos ei lasketa mukaan lajeihin erityisesti vihkiytyneitä julkaisuja. Se on sääli, sillä monet vanhemmat, kummit, sukulaiset ja kasvatuksen ammattilaiset etsivät hanakasti lukuvinkkejä lapsille ja nuorille. Hienoja projekteja ja nostatuksia lanu-kirjoille toki on jo luotu, esimerkiksi Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai.

Lanu-viikon koonti (4)

Vaikka halusimme teemaviikon kautta antaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle erikoishuomiota, eivät lanu-jutut tule katoamaan blogistamme jatkossakaan. Lastenkirjojen arviot löydät oman tunnisteensa alta, nuortenkirjojen arviot omansa alta.

Viime syksyn aikana julkaisin blogissamme kahdeksanosaisen Kirjojen kasvattamat -podcastsarjan, jossa keskustelemme siskoni kanssa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Lastentarhanopettajasiskollani on ihan ammattimaista näkemystä näihin kirjoihin, mutta mukana on myös paljon nostalgian värittämää muistelua omista lapsuutemme iltasatuhetkistä. Tässä vielä kertauksen vuoksi koko sarja kuunneltavaksenne.

allekirjoituslaura

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Bibbidi Bobbidi Bookin lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikko päättyy tänä aurinkoisena sunnuntaina. Ja mikä olisikaan parempi loppuhuipennus näiden maailman tärkeimpien kirjojen juhlistamiselle kuin äitienpäivä! Vanhemmat ovat aivan äärimmäisen tärkeässä roolissa lapsen lukuharrastuksen alkutaipaleella, ja yhteiset lukuhetket ovat myös sitä kaikkein arvokkainta perheaikaa. Toivottavasti siis mahdollisimman monella aikuisella on mahdollisuus rauhoittua yhdessä lapsen kanssa kirjan ääreen. Jos ei ole omia muksuja, voi turvautua lainalapsiin.

Olen muutamien viime kuukausien aikana lukenut enemmän lastenkirjoja kuin vuosiin. Innostuin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiasta, minkä seurauksena olen aika ajoin lainannut kirjastosta lastenkirjoja ihan omaksi huvikseni. Välillä olen päässyt nautiskelemaan lukutuokiosta myös ystävieni pienen pojan kanssa, ja ne ovat toki olleet aivan äärimmäisen hienoja hetkiä. Oma suhteeni lastenkirjoihin ja etenkin niiden arvioimiseen on kuitenkin mietityttänyt minua paljon, olenhan kirjoittanut myös muutamia arvioita lastenkirjoista ihan töittenikin merkeissä. Mikä minä olen arvioimaan lastenkirjoja, kun omia lapsia ei ole? Tuleeko kirja-arviosta osuva vasta, kun teoksen on kahlannut läpi yhdessä kohderyhmään kuuluvan naperon kanssa? Pohdintojeni jälkeen olen heittänyt huolet romukoppaan ja antanut näppiksen laulaa. Toki kirjan lukeminen yhdessä lapsen kanssa tuo arvioon tiettyä syvyyttä, mutta toisaalta kirja-arvionhan pitäisi päästä yhden ihmisen mielipidettä syvemmälle tasolle. Siinä lapsi onnistuu ehkä harvemmin, mutta aikuisella tämä kyky on jo huomattavasti kehittyneempi. Niinpä saammekin seuraavaksi hypätä saturomaanin maailmaan.

Kurnivamahainen kissa (2)

Magdalena Hain kirja Kurnivamahainen kissa ponnahti jossain vaiheessa niin usein tietoisuuteeni, että se oli pakko laittaa kirjastossa varaukseen. Kirja kertoo pienestä tytöstä, joka eräänä päivänä tapaa suuren kissan, jolla on valtava kurniva maha. Kissa uhkaa ahmaista tytön kitaansa, mutta neuvokas sankaritar onnistuu ostamaan itselleen hitusen lisäaikaa, jonka turvin hän pääsee tutustumaan kissa kurnivaan mahaan ja sen aiheuttamiin muutoksiin ympäröivässä maassa.

Hai on kirjoittanut Kurnivamahaisen kissan perinteistä satukerrontaa mukaillen. Kieli on lainehtivaa ja kerronta hieman toisteista. Lapselle tämä varmasti uppoaa, mutta itseäni lyhyeksi romaaniksi asti venytetty satu ehti jo hitusen uuvuttaa, sillä tarinan kulkusuunta oli varsin selvä. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin herttainen ja opettavainen. Kirja on myös visuaalisesti aivan käsittämättömän upea! Teemu Juhanin mustavalkoinen kuvitus on dramaattinen ja pullollaan yksityiskohtia. Osan niistä voisi helposti kuvitella koristamaan lastenhuoneen seiniä vedoksina.

Kurnivamahainen kissa (4)

Saturomaani on minulle varsin uusi tuttavuus, mutta tällaisia kirjoja lukisi mieluusti lisääkin. Aikuiselle ne toimivat mukavina välipaloina raskaampien tai pidempien opusten välissä. Kurnivamahainen kissa voisi toimia jo suhteellisen sujuvasti lukevan lapsen lukemistoon, mutta se toimii hyvin myös aikuisen lukemana iltasatuna.

allekirjoituslaura

★★★½
Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017
Sivuja 46
Luettavaksi kirjastosta

Ps. Huomenna on luvassa koonti lasten- ja nuortenkirjojen teemaviikostamme. Lisää lukutärppejä siis vielä luvassa!

Soturikissat pääsivät yllättämään – lasten fantasiasarja on hauska ja viihdyttävä

Olen tähän mennessä pysytellyt teemaviikon kirjojen suhteen aikalailla mukavuusalueellani ja suorastaan piehtaroinut nostalgiassa. Kirjoitin kirjoista, jotka ovat tehneet minusta lukijan, sekä analysoin teinisuosikkiani Twilightia kokonaisen postauksen verran. Tuo postaus sai ihmiset liikkeelle ja keskustelemaan – kiitos siitä! Päätin kuitenkin jo etukäteen, että luen myös jotakin, mihin en ole aiemmin tarttunut. Soturikissat-sarjan kirjat ovat kiehtoneet minua jo vuosia. Ne sattuvat silmiini tasaisin väliajoin kirjakaupan hyllyssä ja joka kerta mietin, miten kissoista kirjoitettu kirjasarja voi oikeasti toimia.

IMG_3037

Vastaus: yllättävän hyvin. Se käy selväksi jo sarjaa googlaamalla, sillä kirjoja on julkaistu tähän mennessä yli 30. Suuri osa niistä on myös suomennettu. Kirjat jakautuvat sarjoihin, joista kukin pitää sisällään kuusi teosta. Lisäksi tarinoita löytyy myös sarjojen ulkopuolelta. Kirjailijan nimi, Erin Hunter, on pseudonyymi kuuden kirjalijan ryhmälle, joista kukin on kirjoittanut eri teoksia sarjojen sisällä. Lähdin hakemaan kirjastosta ensimmäisen sarjan ensimmäistä osaa vain huomatakseni, että kaikki kopiot olivat lainassa. Hetken aikaa hyllyjen välissä pohdittuani päätin lainata toisen sarjan ensimmäisen osan, Soturikissat: Keskiyö, vaikka en tiennyt onko sitä mitään järkeä lukea ilman, että tietää ensimmäisen sarjan tapahtumista mitään.

Kirjan alussa on söpönnäköinen kartta, jossa näytetään minkälaisilla alueilla tarinassa seikkailevat kissat ja heidän klaaninsa asuvat. Kartat ovat aina mielestäni plussaa, sillä ne pistävät tarinan maailman jollakin tapaa järjestykseen lukijan päässä. Heti romaanin aloitettuani ymmärsin myös, että aiempaa sarjaa ei todellakaan tarvitse olla lukenut ymmärtääkseen tätä teosta. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: neljä eri klaanien kissaa lähtee uskaliaalle retkelle saatuaan profetian Tähtiklaanin kissoilta. Retken aikana kissat joutuvat vaikka minkälaisiin kiipeleihin ja heistä hitsautuukin lopulta yhdessä toimiva yksikkö. Kirjan päättyessä käy ilmi, että näiden kissojen tarina on oikeastaan vasta alkamassa.

Pohdin etukäteen, miten kissojen näkökulma voi romaanissa toimia. Yllättävää kyllä, kissojen seikkailut olivat viihdyttäviä ja hahmot hellyttäviä. Niille oli annettu paljon ihmismäisiä piirteitä ja niiden toiminnassa oli helposti nähtävissä ihmisissä tutut mallit. Sekaan oli kuitenkin laitettu kissoille ominaisia asioita, sillä esimerkiksi puhumista kuvattiin usein naukumisena ja sähähtelynä. Lisäksi monille ihmisten asioille oli annettu omat nimet: autot olivat hirviöitä, tiet ukkospolkuja ja itse ihmiset kaksijalkoja. Lukijana nautin siitä, että hoksasin kissojen kuvausten perusteella mikä ihmismaailman asia oli kyseessä.

Teos on selkeästi kirjoitettu minua nuoremmalle kohdeyleisölle ja se sijaitseekin kirjastossa nimenomaan lasten fantasiahyllyssä. Jos olisin itse törmännyt sarjaan sanotaanko 11-vuotiaana, olisin varmasti jäänyt siihen koukkuun ja ahminut kirjoja kuin viimeistä päivää. Aikuisenakin Soturikissoista oli hauskaa ja viihdyttävää lukea, sillä tapahtumien vilskeessä ei pääse tylsistymään. Jossain mielessä teoksen kieli kuulosti omaan korvaani hieman liian naiivilta ja alkuun minulla on myös vaikeuksia muistaa hahmojen nimiä (ne ovat usein samankaltaisia ja niitä on paljon).

Sarjan kanssa jatkamista puoltaa ehdottomasti se, että teos loppui uskomattomaan cliffhangeriin ja kissojen kohtalo jäi epäselväksi. Lisäksi olisi mielenkiintoista lukea myös sarjan muita teoksia ja katsoa, onko niissä kirjoittajista johtuvia eroja. Jos siis pelottavan korkealta tbr-pinoltani ehdin, tartun varmasti sarjan seuraavaan osaan.

allekirjoitusminna

★★★
Erin Hunter: Soturikissat – Keskiyö
Art House, 2005
Sivuja 296
Luettavaksi kirjastosta