Synttäriviikko alkaa – Mitä olemme oppineet ensimmäisen yhteisen blogivuotemme aikana?

WhatsApp Image 2017-10-02 at 17.23.14

LAURA

Ajatus kirjablogista oli kummitellut mielessäni jo lähes vuoden verran, mutta rohkeutta sen perustamiselle ei tahtonut löytyä mistään. Kesällä 2016 heitin Snapchatissa ilmoille kysymyksen: Haluaisiko joku alkaa blogata kanssani? Näin vastuu sisällön tuottamisesta jakautuisi kahdelle, eikä taakka olisi liian raskas yksin kannettavaksi. Kaikeksi onneksi Minna kuuli somevirtaan kajauttamani huudon, ja siitä alkoi yhteisen projektin suunnittelu. Blogin nimen Bibbidi Bobbidi Book näin unessa, josta heräsin keskellä yötä kirjoittamaan ajatuksen ylös. Jos joku Disneyn klassikon ohittanut ei ole vielä hoksannut nimen syvintä olemusta, on se väännös Tuhkimon haltijattaren taikasanoista.

Olimme Minnan kanssa tunteneet jo pitkään ennen blogin perustamista, aloittihan hän journalistiikan opinnot syksyllä 2013, kolme vuotta oman fuksivuoteni jälkeen. Kuten opiskelijapiireissä usein, tuttavuutemme ei ollut kuitenkaan päässyt syvenemään, sillä vietimme usein aikaa suurella porukalla.

Tämän blogivuoden aikana olen oppinut Minnasta paljon uusia puolia. Minna on taitava ja pikkutarkka ahertaja, jolla on silmää kauneudelle. Ahkerasti ja väsymättömästi hän jaksoi hioa blogimme ulkoasun juuri oikeanlaiseksi. Valokuviinsa hän saa rauhallista tunnelmaa, jota Instagram-tilimme virrassa usein ihailen.

Olen saanut nähdä myös Minnan innostuvan puolen. Muistan keväältä 2016 erään pitkän ja intohimoa pirskahtelevan kirjakeskustelumme, mutta tämän blogivuoden aikana olen huomannut, millaista kirjarakkautta Minna sisällään kantaa. Kaiken kiireen keskellä hän ehtii paneutua pitkiinkin kirjoihin. Enkä usko, että kovin moni lukisi niin montaa kertaa mielikirjaansa vuoden aikana kuin Minna. Mistä ihmeestä hän löytää nuo kaikki tunnit?

Myös Minnan kiinnostus self help -kirjallisuuteen tuli minulle yllätyksenä. Itselleni varsin tuntematon genre on Minnan kirjoitusten avulla alkanut avautua sen verran, että olen kuunnellut ensimmäisen elämäntapaoppaani äänikirjana. Toivottavasti Minnan kiinnostus ulkomaalaiseen kirjallisuuteen ja etenkin englanniksi lukemiseen tarttuisi myös.

Kuluneen vuoden aikana olen siis saanut tutustua naiseen, jolla on taitoa ja sisukkuutta, silmää estetiikalle ja palava innostus kirjallisuuteen. Parempaa bloggaajakollegaa en olisi voinut toivoa!

IMG_1714

MINNA

Kun Laura vuosi sitten kesällä etsi Snapchatissa bloggaajakaveria, mietin samantien, että minä, minä, minä! Olin kirjoittanut kirjablogia jo aikaisemmin, mutta se yritys oli jäänyt lyhyeen (lue: kolmen postauksen mittaiseksi). Käsittelin kirjallisuutta myös henkilökohtaisen blogini puolella, mutta kaikki lukemani teokset eivät lifestyle-blogiin sopineet. Kaipasin lukemisilleni ja niiden perkaamiselle uutta areenaa ja Lauran ehdotuksen myötä sellainen löytyi.

Tiesin etukäteen Laurasta vain vähän, vaikka samoissa porukoissa liikuttiinkin. Ongelmana oli, kuten Laura yllä kirjoittikin, että ympärillä oli aina paljon muitakin ihmisiä, joten emme koskaan päässeet intoilemaan kirjoista kahden kesken. Kun sitten viimein uskalsin sanoa Lauralle, että voisin alkaa kirjoittamaan blogia yhdessä, tuli suuri innostus. Juotiin yhdessä teetä, suunniteltiin uutta sivustoa, sen sosiaalista mediaa ja ensimmäisiä postauksia – ja se oli juuri niin ihanaa kuin olin odottanutkin!

Heti alkuun kävi selväksi, että luemme täysin erilaisia kirjoja ja meitä kiinnostavat täysin erilaiset genret. Laura lukee paljon suomalaista kirjallisuutta, jota olin itse karttanut jo vuosien ajan. Lauran kirjoittamien arvioiden myötä olen kuitenkin löytänyt lukulistaltani tänä vuonna useampia suomalaisia teoksia, jotka aikuisten oikeasti haluaisin lukea. Sillä listalla on tällä hetkellä esimerkiksi Lauran viime viikolla arvioima Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, sekä Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat.

Laura on myös maagisen hyvä kirjoittamaan. Jokaista Lauran arviota lukiessani mietin, miten sujuvalla ja persoonallisella tyylillä Laura kirjoittaakaan. Teksteissä on hyvä rakenne ja ne soljuvat eteenpäin miellyttävällä tavalla. Laura on selkeästi löytänyt persoonallisen kirjoittajanäänensä ja se on jotain, minkä itsekin toivoisin vielä jonakin päivänä saavuttavani.

Jos Lauralle tuli yllätykseni self-help-intoiluni, niin minut yllätti Lauran rakkaus teatteriin. Kevään aikana Laura kirjoitti useita teatteriarvioita ja niitä on jälleen tämän syksyn aikana tulossa iso kasa lisää. Aikana, jolloin parikymppiset ihmiset todennäköisesti käyvät mielummin elokuvissa kuin teatterissa, minusta on hienoa, että Laura intoutuu kuukaudesta toiseen katsomaan näytelmiä eri teattereissa. Vielä hienompaa on se, että Lauralla on silmää hyvälle teatterille ja taito laittaa ajatuksensa tekstin muotoon niin, että tämän blogin lukijatkin saavat nauttia kivoista teatteriarvioista.

Ensimmäinen blogivuosi on ollut antoisa, sillä se on opettanut niin kirjoittamista, podcastin tekemistä kuin sosiaalisen median työskentelyäkin. Parasta on kuitenkin ollut sekä Lauran että teidän lukijoiden kanssa kasvokkain ja sosiaalisessa mediassa käydyt keskustelut luetuista kirjoista ja tarinoista. Toivottavasti jatketaan tätä vielä usean vuoden ajan!

★★★★★

Tähän postauksen lopuksi ajattelimme jakaa teille vuoden aikana kehittämiämme parhaita käytäntöjä ja ajatuksia, joita sovellamme tämän blogin tekemiseen. Kuten sanottu, olemme oppineet paljon ja haluamme jakaa oppimamme asiat teidän kanssanne.

  1. Suunnittele etukäteen. Päätä, millä tahdilla pystyt julkaisemaan kirjoituksia ja pohdi jo etukäteen käsittelemiäsi aiheita. Blogista tulee helposti stressaava murheenkryyni, jos alat vasta postauspäivää edeltävänä iltana lukea kirjaa, jonka haluat arvioida. Tee enneminkin postauksia varastoon blogin luonnoksiin, näin kiireisimpinäkin aikoina sinulla on jotain julkaistavaa.
  2. Päätä julkaisupäivä. Aluksi voi olla hyvä päättää, milloin julkaiset tekstisi. Me päätimme jo heti alussa, että blogissamme ilmestyy uusi postaus jokaisena tiistaina. Jos asiaa on kahden postauksen verran viikossa, tulee toinen teksti ulos lauantaina. Kun päätät postauspäivän, oppivat lukijat odottamaan uutta tekstiä tiettynä viikonpäivänä. Samalla luot myös itsellesi bloggaamisrutiinin.
  3. Kirjoita ylös. Hyvä postausidea (tai blogin nimi!) saattaa putkahtaa päähäsi vaikka keskellä yötä tai ruuhkaisessa kauppajonossa. Älä luota muistiisi, se on varmasti pettänyt aiemminkin. Pidä esimerkiksi puhelimessa listaa postaussuunnitelmista, niin yksikään idean muru ei pääse katoamaan.
  4. Satsaa kuviin. Jotkut bloggaajat ovat hyvin tekstikeskeisiä, mutta etenkin näin sosiaalisen median aikakaudella kannattaa blogiin ladata kauniita ja harkittuja kuvia. Toki pelkkä kuva kirjan kannesta voi antaa lukijalle tarpeeksi informaatiota kirjasta, mutta kauniin kuvan voit jakaa myös sosiaalisessa mediassa. Innostusta kuvauksiin voit etsiä vaikkapa Instagramista (Meidät löydät nimellä @bibobookblog).
  5. Kokeile uutta. Jos sinua kiinnostavat videot, astu rohkeasti kameran eteen. Jos haluat päästä kirjaimellisesti ääneen blogissasi, nauhoita podcast. Uusien asioiden kokeileminen tuo innostusta bloggaamiseen ja kartuttaa taitoja, joita saatat tarvita myöhemmin vaikka työelämässä. Ja jos jokin aluksi hyvältä tuntunut idea sakkaa pahasti, niin ei se haittaa, huonon idean voi haudata yhtä nopeasti kuin se on mieleen pujahtanut.
  6. Päästä irti. Tekstiä, videota tai podcastia voi hioa viikkoja tai jopa kuukausia. On kuitenkin tärkeää opetella päästämään irti tekeleistään ja painamaan Julkaise-nappia. Bloggaamisessa ei ole kyse täydellisyydestä, eikä lukijoita välttämättä edes kiinnosta liian siloteltu sisältö. Anna persoonallisuutesi näkyä ja jos jokin menee pieleen, voit aina yrittää uudestaan.

Synttäriviikko jatkuu heti huomenna perinteisen tiistai-postauksen muodossa. Vuorossa sitä Minnan rakastamaan self-helpiä kaikkien kirjablogien selkärangan eli arvion muodossa!

Mainokset

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

”Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.”

 Ennen kuin mieheni katoaa (2)

Yhtenä aamuna mies sanoo, että on oikeastaan aina tiennyt olevansa nainen. Tuon lauseen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan, ei miehen eikä naisen elämässä. Miehen sisällä on koko iän asunut hiljainen nainen, joka ei ole saanut ääntään kuuluville. Nyt tuo nainen alkaa astua näkyviin, saada oman äänensä kuuluviin. Ensin tulevat kasvorasvat, ajellut karvat, mummokalsarit pyykkikorissa ja uusi tukka. Meikkejä ja hameita kokeillaan ensin kodin suojassa, vasta hyvän tovin kuluttua aletaan pitää käsikirjoitettuja tiedotustilaisuuksia lähipiirille asioiden nykytilasta. Entinen mies puhkeaa kukkaan samalla kun tunteiden ristiaallokko riepottelee kertojana toimivaa vaimoa.

Selja Ahavan omaelämänkerrallinen teos Ennen kuin mieheni katoaa kertoo erään pariskunnan tarinan transsukupuolisuudesta. Vaikka toisaalta transsukupuolisuus ja sukupuolen korjaus ovat kirjassa vain pienessä osassa. Keskiössä on menetys, kaipaus, se miten vähän toisesta lopulta tietää. Se tunteiden ristiriita, kun rakkaan ihmisen tavoittaessa onnea pala palalta suru valtaa omaa mieltä. Miten voi olla iloinen toisen puolesta, kun samaan aikaan oma mies katoaa äänensä saaneen naisen ottaessa tilaa itselleen?

 ”Jokaisesta tarinasta on versionsa. Jokaisella versiolla on tarkoituksensa.”

Kirjan toisena kerroksena kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, miehestä joka kuolemaansa asti kuvitteli löytäneensä Intian. Hän antoi nimiä paikoille, joiden sijainnin arvioi kokonaisen mantereen mitalla vääräksi. Hän perusti kaiken laskelmille, joita ei voinut tietää virheellisiksi.

Aluksi Kolumbuksen kuljettaminen mukana kirjan sivuilla sai minut turhautumaan. Pitkäveteinen seilaamine ulapalla olisi saanut väistyä Ahavan pakahduttavan kertomuksen tieltä. Suuren seikkailijan tarina lunasti kuitenkin paikkansa mitä pidemmälle kirja eteni. Kriisitilanteessa ihminen etsii samaistumispintoja mistä tahansa. Joskus lohdulliset kertomukset voivat olla kaukanakin toisistaan, manner voi kuvata miestä joka oli. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Ahava oli jopa suunnitellut antavansa kirjalleen nimeksi Mieheni ei ollut Intia. Onneksi hän päätti toisin, Kun mieheni katoaa on kirjan nimenä henkeäsalpaavan kaunis ja tyhjentävä.

Ahavan kirja on omakohtaisuudessaan rohkea ja sen vuoksi riipivä. Transsukupuolisuutta on käsitelty viime aikoina onneksi enenevässä määrin, mutta puolison ristiriitainen näkökulma on ainakin omasta mielestäni jäänyt varsin vähälle. Kirja jättää rintaan puristavan, hämmentävän tunteen. Kirjan kertojahahmo varaa miehelleen ajan kampaajalle ja suuttuu, kun tämä ostaa samanlaisen takin kuin hänellä. Hän haluaisi järjestää miehelleen hautajaiset, mutta eihän tämä ole kuollut, katoamassa vain. Entinen mies yrittää vietellä, kysyä emmekö voisi vielä jatkaa. Mutta se kaikki on jo mennyt.

Kirjan teksti virtaa eteenpäin välillä jopa lyyrisen kauniilla soljuvuudella. Vaikutelmaa tehostaa entisestään se, että kirjaan ei ole painettu sivunumeroita. Kertojan tunteet ja ajatukset seilaavat eteenpäin kuin Kolumbuksen laivat tai surumielinen laulu. En sulkenut kirjaa suuren valaistumisen kokeneena, mutta mitä kauemmin saan sulatella lukemaani, sitä paremmin ymmärrän miten tärkeä ja kaunis teos minulla on ollut ilo lukea. Tämä tarina piti kertoa. Ei vain transsukupuolisuuden vuoksi vaan myös kaikkia niitä varten, jotka ovat huomanneet, etteivät sittenkään tunne rakastaan niin hyvin kuin luulivat.

 ”Mutta nyt wc:n hyllylle ilmestyy kasvovoide. Ja voidepurkista alkaa venymiseni. Muutun kuminauhaksi. Jokainen päivä testaa minua hieman lisää. Kestänkö tämän? Entä tämän? Vieläkö venyt tähän?

En tiedä mitä tapahtuu. Ei kumpikaan meistä käsitä. Mitä ihmisille tällaisissa tilanteissa tavallisesti tapahtuu?

Tavallisesti näin ei tapahdu.”


allekirjoituslaura

 

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
Sivuja 231
Luettavaksi kirjastosta
★★★★ ½

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Jos olen jonkun kirjan lukemisen kanssa myöhässä, niin se on tässä. Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -teosta hypetettiin sen ilmestyessä noin kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen tarinasta on tehty leffakin (jonka haluaisin kovasti nähdä, mutta en ole päässyt vielä sinne saakka). No, sain sentään kirjan luettua.

Tämä oli itseasiassa jo toinen kerta, kun lainasin Neiti Peregrinen kirjastosta ja kiikutin sen kotiin sohvannurkalle odottamaan vuoroaan. Ensimmäisellä kerralla en päässyt toista lukua pidemmälle, mutta tällä kertaa onni oli suotuisampi. Kesäloman kunniaksi mulla oli aikaa lukea enemmän, tosin kokemus jäikin sitten vähän kädenlämpöiseksi.

bibobook_riggs1

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille kertoo 16-vuotiaasta Jacobista, joka löytää eräänä iltana isoisänsä kuolleena metsästä. Pappa kertoi Jacobille aina hullunkurisia tarinoita lapsista, jotka osasivat leijua, olivat näkymättömiä tai osasivat sytyttää liekkejä käsillään. Jacob päätti tosin jo nuorena, ettei usko isoisän satuja.

Papan kuolema muuttaa kuitenkin kaiken ja Jacob löytää itsensä lopulta Walesiläiseltä saarelta jahtaamassa isoisänsä menneisyyttä. Aikansa saarta koluttuaan Jacobille käy ilmi, että isoisän tarinat ovatkin olleet totisinta totta, eikä hänen oma elämänsäkään ole kovin tavallista. Paljastuksien myötä ampaistaan seikkailuun, josta ei puutu aikahyppelyä tai erikoisia henkilöhahmoja – ja onpa mukaan saatu vähän romanssiakin.

Riggsin tyyli kirjoittaa on selkeä ja tarina etenee mukavassa tahdissa. Jokin siinä kuitenkin tökkii sillä tavalla, että tarina ei missään vaiheessa imaissut minua mukaansa, eikä muodostanut hullua halua saada kirja loppuun. Tarinan seuraaminen finaaliin saakka oli itseasiassa työvoitto, enkä usko että tulen tarttumaan sarjan kahteen seuraavaan osaan ainakaan kovin nopeasti. (Ykkösosasta tehdyn lefan haluaisin silti nähdä!)

Kirja oli perusluonteeltaan viihdyttävä ja tarina hyvin rakennettu. Mukaan liitetyt vanhat valokuvat toivat oman kivan lisämausteensa, mutta se jokin jäi puuttumaan – siksi tähtiäkin vain kaksi.

allekirjoitusminna

★★
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Suomentanut Virpi Vainikainen
Schildts & Söderströms, 2012
Sivuja 346
Luettavaksi kirjastosta

Lukupiiriä etsimässä

Teelajitelma, pikkuleipiä, suolaista piirakkaa, iloista naurua. Mielikuvani lukupiireistä on hyvin kaunis, seesteinen ja idyllinen. Ei siis ihme, että olen jo vuosia halunnut olla osa aktiivista, mutta sopivan harvoin kokoontuvaa lukupiiriä.

Lukupiiri (2)

Kirjallisuuden opintojen perusta oli muutama kohdallani kotimaiseen kirjallisuuteen paneutuva lukupiirikurssi. Niissä ei kuitenkaan ollut kaipaamaani herttaista lukupiirihenkeä: tapasimme meluisissa yliopiston kahviloissa (kakku ei kuulunut ohjelmaan), keskustelimme välillä hyvinkin puuduttavista kirjoista ja sain olla jatkuvasti stressaantunut siitä ehdinkö lukea teokset ajoissa. Parempaa yritystä olikin jo kirjakerhossa, jonka perustin opiskelijatovereideni kanssa. Taisimme ehtiä kokoontua kahdesti, kolmas kerta siirtyi hamaan tulevaisuuteen, sillä kukaan ei saanut luettua sovittua kirjaa ajoissa ja lopulta asia vain unohtui.

Kiireisen arjen keskellä voi olla hankalaa löytää aikaa paneutua etenkin oman mukavuusalueen ulkopuolelta haettuun kirjaan. Vielä mahdottomampaa tuntuu olevan pienen tovin löytäminen, jotta koko kirjaklubi ehtisi saman pöydän ääreen. Lukeminen on jo perusluonteeltaan usein varsin yksinäinen harrastus, mutta välillä olisi aivan PAKKO päästä puhumaan lukemastaan jonkun kanssa. Esimerkiksi luettuani David Nichollsin Sinä päivänä olisin kaivannut keskustelutoveria ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Harmi kyllä lähipiiristäni ei löytynyt kyselemälläkään ketään, joka olisi lukenut teoksen ja olisi pystynyt siitä kanssani juttelemaan.

Omasta pikkuisesta lukupiiristä haaveillessani löysin sattumalta Ylen tarjoamat lukupiirit. Konsepti oli minulle täysin uusi, mutta täytyy tunnustaa, että ainakin Maija Vilkkumaa lukupiirin vetäjänä houkuttaa. Hänen piirinsä kokoontuu verkossa ja radiossa torstaina 28. syyskuuta Sonja O. kävi täällä -kirjan teemoilta. Kuvissa näkyvästä Elina Hirvosen Kun aika loppuu  -teoksesta keskustellaan puolestaan Emmi Itärannan johdolla 2.11. Oikein harmittaa, että Ronja Ryövärintytärtä käsitellyt lukupiiri meni minulta sivu suun, mutta onneksi syksyn aikana on paljon muuta kiinnostavaa tiedossa. Teetä ja pikkuleipiä voin tarjota myös tietokoneen ääressä istuvalle itselleni.

Haaveiletko sinä lukupiiristä tai oletko kenties sellaisen jäsen? Miltä Ylen tarjoamat lukupiirit kuulostavat?

allekirjoituslaura

Stephanie Garber: Caraval

Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä.

bibobook_caraval2

Stephanie Garberin esikoisteos Caraval tuntuu jakavan internetin kahtia. On niitä, jotka hypettävät kirjaa ja niitä, jotka suorastaan inhoavat sitä. Nonetheless, tämä teos on ollut mun lukulistalla koko kesän ja kun se sattui olemaan palautettujen kirjojen hyllyssä kirjastossa, oli mun pakko napata se kainaloon, vaikka olin jo lainaamassa varmaan seitsemän kirjaa sen lisäksi.

Jo teoksen kansi vetoaa mun sisäiseen YA fantasia -friikkiin. Tummia värejä, maagisia säteitä ja hauskannäköinen pääsylippu takakannessa. Teoksen hyviä puolia on myös ehdottomasti se, että kansi ei paljasta liikaa tarinasta niin kuin takakansilla on yleensä tapana. Juonikuvaus löytyy toki sisäliepeestä, mutta se on helpompi ohittaa, kun se ei ole ensimmäinen asia, johon silmät kirjassa kiinnittyvät.

Tarina seuraa Scarlett Dragnaa, joka on elänyt koko elämänsä pienellä kotisaarellaan. Scarlettiin perheeseen kuuluu hirviömäinen ja väkivaltainen isä, sekä pippurinen pikkusisko Donatella. Scarlettin suurin haave on jo vuosia ollut matkustaa kaukaiselle saarelle ja osallistua Caraval-peliin, jossa voi kokea magiaa ja nähdä taikuutta, joka on muualta maailmasta kadonnut. Scarlettilla on kuitenkin edessään järjestetty avioliitto, mikä estää hänen osallistumisensa peliin, vaikka kutsu saarelle saapuukin.

Pikkusisko Tella huijaa Scarlettin saarelle salaperäisen merimiehen Julianin avulla. Pelin alkaessa käy kuitenkin ilmi, että tänä vuonna koko pelin tarkoituksena on löytää Tella, joka on kidnapattu. Scarlettilla on viisi päivää aikaa löytää sisarensa ja vaikka häntä varoitetaan monesti siitä, että koko peli on huijausta, vetää se Scarlettia yhä syvemmälle magian, rakkauden ja salaisuuksien maailmaan.

Ajatus Caravalin kaltaisesta pelistä on kiehtova ja jokin Scarlettin loppumattomasta himosta nähdä taikuutta resonoi omien ajatuksieni kanssa. Tunnistan Scarlettissa sen kaipuun, halun uskoa, että maailmassa on muutakin kuin se, mikä on silmiemme edessä. Se usko ajaa Scarlettia koko tarinan ajan ja on loppuratkaisunkin kannalta oleellinen. Pidin erityisesti Garberin tavasta kuvata Scarlettin tunteet väreinä- Toisaalta Scarlettin takertuminen avioliittoon ärsytti kirjan alkuvaiheilla, mutta siitäkin päästiin lopulta yli. Kaiken kaikkiaan Scarlett oli miellyttävä, tosin joskus ärsyttävänkin naiivi päähenkilö.

Tarinan loppuratkaisu jakaa mielipiteitä. Sen suuremmin sitä kuitenkaan spoilaamatta sanon vain, että minusta tuntui hetken siltä, että matto olisi vedetty jalkojen alta ja olin vihainen kaikkien niiden kauheuksien takia, jotka Scarlett oli pistetty kirjassa kokemaan. Hetken pohdiskelun jälkeen päätin kuitenkin, että loppu oli onnistunut – kunhan pääsin omista tunteistani yli. (Siksi tähdet jäivät viiden sijaan neljään.)

Maailmanrakennus on onnistunut hienosti, mutta lukukokemuksen jälkeen jäi sellainen olo, että asiat jäivät kesken. Myös juonen osalta loppuun jäi aikamoisia cliffhangereita, joten jatkoa on varmasti luvassa. Can’t wait.

allekirjoitusminna

★★★★
Stephanie Garber: Caraval
Suomentanut Kaisa Kattelus
WSOY, 2017
Sivuja 355
Luettavaksi kirjastosta

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Valitsen usein kirjastosta kirjoja kannen perusteella. Eoin Colferin Hiuskarvan varassa -teoksen valitsin tarkemmin sanottuna etukannen mainostekstin vuoksi. ”Jos pidit Artemis Fowleista… kasva jo isoksi.” Minna arvosteli Artemis Fowl -sarjan ensimmäisen osan jo blogimme alkuaikoina. Tuo kirjasarja oli teini-iässä suosikkini, ehkäpä kehtaan jopa tunnustaa kokeneeni pieniä ihastuksen tunteita nerokasta teinirikollista kohtaan. Tämän vuoksi Colferin kirjaan tarttuminen tuntui hyvältä idealta, vaikka sen tyylilaji ei ole varsinaisesti omia suosikkejani.

Hiuskarvan varassa (2)

Irlannista Yhdysvaltoihin muuttanut Dan työskentelee kasinon portsarina. Kaljuuntumisen rapistuttama itsetunto sekä Libanonin rauhanturvatehtävistä mieleen nousevat takaumat tekevät Danin elämästä välillä hieman tuskastuttavaa. Pahempaa on kuitenkin luvassa. Lihaskimpun mielitietty, cocktailemäntä Connie murhataan julmasti kasinon takapihalle. Myös Danin hiusistutuksista vastaava lääkäri ja hänen paras ystävänsä Zeb katoaa epäilyttävissä olosuhteissa. Yllättäen Dan on keskellä sellaisia gangsterikuvioita, että Libanonissa opitut taidot ovat totta vie tarpeen. Koskaan ei voi olla varma kuka yrittää tappaa ja kenet.

No. Niin no. Colfer ei onnistunut tällä teoksella sytyttämään fanityttömäistä innokkuuttani. Kirjan ensimmäiset sivut olivat niin kliseistä lihaskimppu-uhoilua proteiinipatukoineen päivineen, että olin lopettaa lukemisen heti alkuunsa. Toisinaan Colferin tuttu, rikas kielellä leikittely pääsi onneksi oikeuksiinsa, mutta välillä tuntui kuin olisi seurannut Ö-luokan jännityselokuvaa. Ehkä asiasta voi syyttää myös suomennosta, sillä jotkin mahtipontiset repliikit olisivat luultavasti toimineet paremmin alkuperäiskielellä. Sen siitä saa, kun ei jaksa lukea englanniksi.

En ole juuri lukenut vastaavia pyssysankareilla kyllästettyjä rikosromaaneja, joten minun on lähes mahdoton arvioida kuinka onnistunut teos on omassa genressään. Paikoittain juoni pystyy pitämään lukijan imussaan, mutta valtaosan ajasta mielessä pyöri vain kysymys ”are we there yet?”. Kirjan takakannen hehkutus ”poskettoman mykistävästä murhamysteeristä” tuntuu siis hienoiselta liioittelulta. Jännitys pääsee jo kerran laukeamaan loppukohtaukselta tuntuvassa tapahtumasarjassa, mutta sen jälkeen Colfer yrittää nostattaa vielä tunnelmaa saadakseen loputkin juonikuviot pääteltyä kauniisti. Lukijaa vain haukotuttaa.

allekirjoituslaura

★★
Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2011
Sivuja 266
Luettavaksi kirjastoautosta

Viisi lukuhaastetta, jotka haluaisin tehdä (mutten varmaan koskaan ehdi)

Jokainen kirjabloggaaja on varmasti joskus haaveillut lukevansa ne sata kirjaa vuodessa tai taklaavansa kaikki venäläiset klassikot. Voisipa sitä lukea myös yhden kirjan jokaisesta maasta tai Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi kahlata läpi suomalaisen kirjallisuuden kulmakivet.

Kuulun ehdottomasti tähän porukkaan, joka haaveilee erilaisten lukuhaasteiden suorittamisesta. Päiväunissani olen laajasti lukenut ja sitä kautta kirjallisesti sivistynyt – mutta todellisuudessa palaan aina Harry Pottereihin ja young adult -fantasiaan. Sairaslomapäivän ratoksi ajattelin kirjata ylös muutaman lukuhaasteen, jotka olisi ihanaa tehdä ja joskus sanoa, että hei, mä olen oikeasti tehnyt tuon haasteen loppuun saakka!

bibobook_lukuhaasteet2

Ensimmäisenä listalla on Rory Gilmore -lukuhaaste, johon törmäsin muistaakseni Twitterissä viime vuonna. Hetken googlauksen jälkeen löysin Buzzfeedin artikkelin, jossa on listattu kaikki huimat 339 kirjaa, jotka mainitaan Gilmoren tyttöjen seitsemällä kaudella. Huhhuh, siinä on tosiaan lukemista… Mutta se kuulostaa niin hauskalta!

Rory on sarjassa aina nenä kiinni kirjassa ja ensimmäisellä kaudella hän ottaa kirjan mukaan jopa lukion tansseihin. Olen itse siinä mielessä samanlainen, että kannan joko fyysistä kirjaa tai tablettiani mukaan joka paikkaan ja aina jos mulla on ylimäärästä aikaa, kaivan kirjan esille. Rory on fiksu ja tekee kovasti töitä eli siinäpä vasta erinomainen roolimalli.

Rory varmasti pääsi vuodessa sataan luettuun kirjaan – määrä, johon en ole itse vielä kertaakaan päässyt. Vuonna 2015 pääsin jonnekin 65 luetun teoksen tienoille ja viime vuonna 50 hujakoille. Tänä vuonna olen lukenut yhteensä 24 kirjaa ja tavoitteena on päästä 50:een vuoden loppuun mennessä. Mutta jonain vuonna olisi ehdottomasti hienoa lukea sata kirjaa vuoden aikana. Se tosin vaatisi todennäköisesti hieman etukäteissuunnittelua ja aimo kasan motivaatiota.

Helpompi haaste saada loppuun voisi olla TBR100-lista eli sata kirjaa, jotka haluan lukea. Sen voisi koostaa omien mielenkiinnon kohteiden perusteella, eikä aikarajaa tarvitsisi olla. Sellaisen listan voisi tietysti laittaa näkyville myös tänne blogiin. Mitä mieltä olette, kiinnostaisiko sellainen teitä?

Viimeisenä, muttei tietenkään vähäisimpänä, tälle listalle pääsee vielä Kirjallinen maailmanvalloitus -haaste, jossa on tarkoituksena lukea yksi teos jokaisesta maailman maasta. Luulen, että oma makuni on sellainen, että luen lähinnä amerikkalaista ja englantilaista kirjallisuutta. Monipuolisuuden ja näkökulmien avartamisen nimissä olisi siis varmaan ihan hyödyllistä lukea muualtakin maailmasta tulevaa kirjallisuutta.

Kolahtaako joku näistä haasteita suhun? Entä suoritatko just nyt jotain lukuhaastetta? Jos et ja etsit hyvää vielä tälle vuodelle, niin myös tämä Popsugarin haaste voi olla tsekkaamisen arvoinen.

Ihanaa viikkoa sulle!

allekirjoitusminna

Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Kesä – sateinenkin – on grillaamisen aikaa. Viime vuosina tavallinen makkara ei ole kuitenkaan enää houkutellut samalla tavalla kuin ennen. Yhden pötkylän voi toki hiilloksella käristää, mutta lautaselle se saa kaverikseen vaihtelevan lajitelman grillattuja kasviksia ja juustoa. Koska olen pohjimmiltani erittäin laiska, päädyn usein lieskojen ääreen täsmälleen samanlaisen ruokatarjottimen kanssa. On ne pari pakollista makkaraa, maissia, halloumia ja pilkottuja kasviksia, joita en ole edes jaksanut tökkiä vartaisiin. Paprika, herkkusieni, kesäkurpitsa – siinä grillini pyhä kolminaisuus.

Törmäsin jossain blogissa Tatu Lehtovaaran kirjaan Grillimestarin kasvisherkut. Nimi oli jo itsessään houkutteleva, Jukka Heiskasen lämpöisinä tirisevät kuvat viimeistelivät tarpeeni rynnätä kirjaston reseptiosastolle nidettä noutamaan.

Grillimestarin kasvisherkut on kattava katsaus mitä mielikuvituksellisimpiin grillillä valmistettaviin kasvisruokiin. Kirjan alussa keskitytään vihannesten ja grillien tuntemukseen. Erityispisteet annan kasvisten sesonkiaikojen luettelosta sekä vihannesten kypsennysaikojen listasta. Grillivalikoimaan tutustuminen ei minua kiinnostanut, sillä vain avotulella grillaaminen on helposti saatavilla. Siinä ei kovin pikkutarkalle hienosäädöille pääse ainakaan näillä taidoilla.

Ehdottomasti suurimman nipun kirjan sivuista ovat vallanneet itseoikeutetusti reseptit. Mukana on paljon tuttua, kuten grillatut paprikat, mutta enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kurkkua, kananmunia, kokonaisia porkkanoita tai salaattia voisi grillata. Villivihannesten, kuten horsman ja takiaisen, käyttö alkoi myös kiinnostaa. Yleisesti reseptien ainesosaluettelot ovat maltillisia, mutta välillä mennään omien ruokavarastojeni ulkopuolelle. Ja toisaalta, en minä ainakaan jaksa lähteä maissejani keittelemään, kun kaupasta saa helposti esikeitettyjä tähkiä. Grillatun ruoan jatkojalostaminen esimerkiksi kylmäksi paprika-tomaattikeitoksi voisi joskus olla myös kiinnostavaa, mutta laiskuuteni taitaa estää tällaiseen toimeen ryhtymisen.

Juhannuksena testiin pääsivät kesäkodin grillissä kirjan kanteenkin näyttävyytensä ansiosta päässeet grillatut tomaatit mozzarellalla. Reseptin raaka-aineluettelo oli lyhyt ja kirjan valokuvat syntisen hyviä. No, oma toteutukseni ei ollut aivan yhtä ammattimainen. Ensinnäkin kesäkurpitsa piti leikata äärimmäisen ohuiksi siivuiksi, jotta sen sai taivutettua tomaatin ympärille. Silvottuani yhden kesäkurpitsan kieputuskelvottomaksi, riensi äitini apuun, mutta hänenkään supervoimilla ei siivuista tullut aivan tarpeeksi ohuita. Lisäksi kirjassa kuvatut tomaatit ja kesäkurpitsat on varmaan valittu viivoittimen avulla, sattumalta aivan niin sopivasti yhteen istuvia vihanneksia tuskin löytyy. Lopputulos oli hyvä, mutta ei ehkä vaivan väärti. Avotulella herkkunyytit eivät lämmenneet edes riittävästi. Tulos oli tomaatti-mozzarellasalaatti hieman modernimmassa muodossa.

Grillimestarin kasvisherkut (2)

Grillattua tomaattia ja mozzarellaa

4 tomaattia
150 g mozzarellaa
1 kesäkurpitsa
½ dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Leikkaa tomaatteihin 3–4 pystyviiltoa siten, ettet leikkaa täysin tomaatin läpi. Leikkaa mozzarella viipaleiksi ja työnnä viipaleet tomaatin viiltoihin. Leikkaa kesäkurpitsasta pitkittäissuunnassa ohuita viipaleita. Kiedo viipale tomaatin ympärille. Kiinnitä kesäkurpitsa tomaattiin cocktailtikuilla. Pirskottele tomaatin päälle öljyä ja mausta tomaatti.

Grillaa tomaatteja suoralla lämmöllä hetki ja siirrä sen jälkeen tomaatit epäsuoraan lämpöön muutamaksi minuutiksi.

Grillattuja tomaatteja voi tarjota sellaisenaan tapas-tyyppisesti tai alkuruokana tomaattileivän kanssa.

Munakoisorullia testasin kaupunkikeittiössä. Paistinpannu ja uunivuoka saivat toimittaa grillin virkaa, ja lähdin siivuttamaan munakoisoja edelliskerran pettymyksestä toipuneena. Munakoiso onkin huomattavasti helpompi leikata ohuiksi paloiksi, ja ne jopa säilyttävät muotonsa kuumennuksen jälkeen, mikä tekee rullien syömisestä helpompaa. Jätin pois muutamia aineksia niiden vähäisen menekin vuoksi, mutta lopputulos oli maittava. Omasta mielestäni sitruuna ja valkosipuli puskivat läpi varsin vahvana, oliiveja vihaava apukokkini puolestaan maistoi vain oliivit. Täytteen kevyt kypsentäminen ennen rullien täyttämistä voisi olla paikallaan.

Grillimestarin kasvisherkut (3)

Munakoisorullat

2 munakoisoa
suolaa
½ dl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä
2 kevätsipulin vartta
½ sitruunan mehu
1 paprika
3 rkl murskattuja oliiveja
1 tl kapriksia
50 g fetajuustoa muruina
mustapippuria
leikattua persiljaa tai minttua

Leikkaa munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Mausta viipaleet suolalla ja tilkalla oliiviöljyä.  Anna maustua noin 15 min.

Valuta munakoisoviipaleet tai painele niitä talouspaperilla kevyesti. Grillaa viipaleet todella kuumalla grillillä suoralla menetelmällä molemmilta puolilta nopeasti, jäähdytä.

Leikkaa valkosipuli, kevätsipuli ja paprika pieniksi paloiksi. Pane palat kulhoon ja lisää sinne sitruunamehu, oliivimurska, kaprikset, juusto mausteet ja loppu oliiviöljystä.

Levitä munakoisoviipaleet työlaudalle ja aseta kasvis-juustotäytettä viipaleiden päihin. Rullaa viipaleet. Rullat voi tarjota kylminä, tai ne voidaan laittaa pieneen uunivuokaan ja lämmittää grillissä. Lämmitettävien rullien pinnalle voi ripotella myös juustoraastetta.

Munakoisorullat sopivat tapas-tyyppiseen alkuruokaan.

Vaikka kaikkia reseptien hienouksia ei huvittaisi savunkatkussa lähteä toteuttamaan, on kirjan avulla mahdollista saada monipuolisuutta grillilautaselle. Reseptien lopussa on lueteltu mitkä ruoka-aineet sopivat kunkin kasviksen kanssa yhteen. Jos en jatkossa jaksa väkertää rullien kanssa, voin edes tutustuttaa paprikan, herkkusienen ja kesäkurpitsan uusiin kasvistovereihin.

allekirjoituslaura

★★★
Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut
Minerva, 2016
Sivuja 154
Luettavaksi kirjastosta

Mikä saa lukemaan saman kirjan aina uudelleen?

Pohdin otsikon kysymystä yhtenä iltana viime viikolla pyöräillessäni iltavuoron jälkeen kotiin. Mietin niitä tiettyjä syitä, joiden vuoksi olen lukenut Sarah J Maasin A Court of Mist and Furyn seitsemän (kyllä, seitsemän) kertaa viimeisen 15 kuukauden aikana. Keskimäärin siis kahden kuukauden välein.

Sitten mieleeni pulpahti se, etten ollut lukenut lapsuuden suosikkejani Harry Pottereita moneen vuoteen. Teininä tapasin lukea koko sarjan läpi joka kesä, joten olen lukenut Potterit ainakin neljään kertaan alusta loppuun. Tästä innostuneena marssin eilen kirjastoon etsimään Harry Potter ja Viisasten kiveä. Potterit on yksi ainoita sarjoja, jotka mun on pakko saada lukea suomeksi, mutta yllätyksekseni kaikki suomenkieliset teokset oli Jyväskylän kirjastosta lainassa. Ainoastaan sarjan viides osa oli saatavilla suomeksi. Lainasin siis ensimmäisen osan englanniksi ja ahmin sen eilen. (Jälleen kyllä, kokonaan ja yhden päivän aikana.)

bibobook_samakirjauudelleen

Harry Pottereissa on selkeästi jotain, mikä vetoaa lukijoihin niin paljon, että 20 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen niitä luetaan edelleen poikkeuksellisen paljon. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Taika Dahlbom sivuaa Rowlingin vetovoimaa kirjojen ja sarjojen suurkuluttamisesta kertovassa lauantaiesseessään (joka on muuten täyttä tavaraa, suosittelen lukemaan). Dahlbom vertaa Rowlingin kirjoittamistapaa Dickensiin ja toteaa, että Pottereissa jokaisessa luvussa on aristotelisen draaman kaaren vaatima loppuratkaisu, mutta jotain jää aina myös kesken. Sama kuvio toistuu jokaisen teoksen lopussa – sen kertaiselle narratiiville saadaan ratkaisu, mutta kokonaiskuvassa asiat ovat vielä kesken.

Kenties yksi Harry Pottereiden vetovoimaa selittävä syy löytyy juuri niiden rakenteesta: lukuvuosia mukaileva jako kirjojen välillä ja koukuttavat tarinat johtavat siihen, että kun sarjan aloittaa alusta, se on pakko lukea jälleen kerran loppuun. Niin kävi jälleen: Aloitin Salaisuuksien kammion lukemisen tiistaina aamulla.

Uudelleen lukemisessa on myös se miellyttävä puoli, että lähes jokaisesta tarinasta löytää toisella tai kolmannella lukukerralla uusia näkökulmia tai pieniä yksityiskohtia, joita ensimmäisellä kerralla ei tullut huomanneeksi. Pottereissa on myös hienoa lukea kohtauksia ja miettiä, mihin hahmot tulevat vielä päätymään. (Luin eilen kohdan, jossa Harry näkee Ginnyn ensimmäisen kerran ja virnuilin itsekseni miettiessäni, minne he vuosien saatossa ja tarinan edetessä päätyvätkään.)

Pottereissa koukuttavat myös ihanat hahmot, joiden kasvamista ja kehittymistä on mahtavaa seurata kirjoja lukiessa. Ensimmäistä tarinaa ahmiessani muistin, miten nuoria Harry, Ron ja Hermione koko saagan alussa ovatkaan. Omassa mielessäni he olivat jo nuoria aikuisia, mutta nyt ajatukset piti taas suunnata 11-vuotiaan tasolle ja koko kehityskaaren alkuun.

Sama pätee myös Sarah J Maasin ACOMAFiin. Rhysand ja Feyre, tarinan päähenkilöt, ovat suosikkejani Maasin koko tuotannosta ja no, he ovat varmaan suosikkejani kaikista lukemistani kirjoista ja niiden hahmoista ever. Maasin tarinoissa hahmot kasvavat, muuttuvat ja käyvät läpi kipeitäkin vaiheita. He rakastuvat, riitelevät ja taistelevat toistensa puolesta vaikka sitten kuolemaan saakka. Heihin kiintyy ja kun rakastettu hahmo joutuu pulaan, tilanteessa elää mukana koko sydämellään.

Sellaisen lukukokemuksen aikana muilla vastuilla ei ole väliä. Muusta elämästä tulee epärelevanttia.

Ja ehkä se on jälleen se tunne, jota kirjojen uudelleen lukemisella jahdataan. Potterit vievät mut takaisin lapsuuteen, siihen aikaan, kun isä luki niitä mulle ja siskolle ääneen ennen nukkumaan menoa. Tai siihen, kun makasin omassa sängyssäni ja luin sarjan uusinta kirjaa viiteen asti aamulla, vaikka yhdeksältä piti olla koulussa. Myös Maasin teokset nykivät jonkinlaisia naruja, sillä niiden aiheuttama tunnekokemus on niin vahva, että kun kerran aloitan kirjojen lukemisen, en lopeta, ennen kuin ainakin sarjan kakkososa on luettu kokonaan. Mielummin lukisin koko A Court of Thorns and Roses -sarjan alusta loppuun.

Syyt, joiden vuoksi luen samoja kirjoja aina uudestaan, ovat siis lyhykäisyydessään nämä: herkulliset ja koukuttavat juonikulut, hyvin rakennetut henkilöhahmot ja heidän kasvutarinansa, sekä tunne-elämykset.

Mikä saa sut lukemaan kirjan uudestaan? Kerro kommenteissa tai vaikka meidän Facebookissa. Fb-sivua kannattaa muutenkin seurata, jotta tiedät, milloin uusin postaus on tullut ulos. 🙂

Ihanaa viikkoa sulle!

allekirjoitusminna

 

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

”Kyydissä olleet neljä matkustajaa olivat ohjanneet ilma-aluksensa Providencen luokse ja antaneet hänelle hieman syötävää. Banaanin ja pikkuleipiä, joita hänen ”kannattajansa” olivat itse leiponeet osoittaakseen tukensa ja kiitollisuutensa siitä, että Providence oli opettanut heille elämästä jotain hyvin kaunista ja vakuuttavaa. Aivan kuin lentäisimme kaikki kanssasi pilvissä, sanottiin yhdessä Tupperware-purkkiin sujautetussa viestissä. Olet ikioma Helinä-keijumme!

IMG_6591

Täytynee tunnustaa, että valitsin jälleen kerran kirjan sen pitkän, mutta viekoittelevan nimen perusteella. Romain Puértolasin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven paljastui vähintään yhtä polveilevaksi kertomukseksi kuin sen nimikin.

Providence on aivan tavallinen, joskin hyvin viehättävä, postinkantaja. Sinä yhtenä päivänä koko maailma saa kuitenkin kuulla hänestä. Koko Euroopan lentoliikenne pysäytetään Islannissa purkautuneen tulivuoren vuoksi. Lentokentät, autovuokraamot ja juna-asemat täyttyvät hätääntyneistä ihmisistä, mutta kaikkein suurin huoli taitaa olla juuri Providencella. Hänen pieni adoptiotyttärensä Zahera odottaa äitiään Marrakechissa, eikä aikaa voi hukata. Zahera on kärsinyt koko elämänsä julmasta sairaudesta, joka tekee hengittämisestä ajoittain lähes mahdotonta. Tyttö on saatava pian hoitoon Ranskaan, muuten toisensa löytäneet äiti ja tytär ovat pian ikuisesti erossa. Koska kukaan muu ei voi auttaa urheaa posteljoonia, hän päättää opetella lentämään ihan itse. Hieman oppia saatuaan Providence aloittaa lentomatkan, jota seuraa koko maailma aina köyhimmästä lapsesta suurvaltojen presidentteihin asti.

”Onnittelen teitä Amerikan yhdysvaltojen nimissä ja luovutan teille ensimmäisen lentonne kunniaksi amerikkalaisen rauhanmitalin. Jaa mitäkö tekemistä lennollanne ja rauhalla on toistensa kanssa? Ei mitään, mutta minulla ei nyt sattunut olemaan muita mitaleja. Näitä minulla on varastot täynnä. Näitä ei saa millään menemään.”

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on kaunis kuvaus rakkaudesta ja sen aikaansaamasta hyvyydestä. Pelkkään hempeilyyn ei kuitenkaan juututa, vaan Puértolas kuorruttaa tarinaa hersyvällä huumorilla ja absurdeilla juonikäänteillä. Tapahtumien mahdottomuus meinasi aluksi jopa ärsyttää vakavamielistä lukijaa, mutta kun omista ennakkoluuloistaan päästi irti, alkoi tarina lennättää mieltä kuin jäntevästi räpsyttävät käsivarret Providencea.

Aluksi luulin, että valtaisan pilven nielaiseminen liittyy jotenkin Providencen tapaan lentää, mutta todellisuudessa kirjan nimi viittaakin vakavasti sairaaseen Zaheraan. Puértolas on onnistunut kääntämään vaikean sairaalakielen lapsenomaiseksi satupuheeksi, jossa kavala sairaus onkin keuhkot täyttävä pilvi. Zahera ymmärtää tarkkaan mitä hänen sisällään tapahtuu, mutta puhuu siitä kauniisti hieman kierrellen ja pelkäämättä. Se täytyy myös todeta, että Prvidencen Pariisiin jumittava tulivuorenpurkaus ei suinkaan ole vuoden 2010 islantilainen tervehdys Euroopalle, vaan kuvitteellinen tapahtumasarja käynnistyy vasta kun parrakas nainen on voittanut Euroviisut.

Tämä kirja pitäisi ehdottomasti lukea lukupiirissä, sillä viimeisten sivujen jälkeen ainakin minulla oli suunnaton tarve päästä keskustelemaan teoksen herättämistä ajatuksista! Sen enempää paljastamatta olen kirjan luettuani pohtinut paljon tarinoita sekä kirjailijan oikeutta omiin kertomuksiinsa. Kirjan lukeneet, ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyllä vaan ärsyttää, kun ei löydä keskustelukumppania vaikuttavan lukukokemuksen päätteeksi. David Nicholssin Yhtenä päivänä aiheutti aikanaan valtaisaa keskusteluhätää, mutta tuolloin en löytänyt lähipiiristä KETÄÄN joka olisi teoksen lukenut. Siinä sitten kärvistelin yksin.

 allekirjoituslaura

★★★½
Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2016
Sivuja 224
Luettavaksi kirjastosta