Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret & Sophie Mas: How to Be Parisian Wherever You Are

Experiences, and the ways in which we change, become our visual identity. Everything is laid out for the world to see.

bibobook_howtobeparisian

Ranskalaisen naiskolmikon teosta lukiessa tuntuu kuin muuttuisi itsekin hieman enemmän chic’iksi. How to Be Parisian Wherever You Are: Love, Style, and Bad Habits on tyyliltään kevyen ironin, humoristinen, mutta samalla napakka ja osuu oikeaan niin monessa kohdassa, että puolivälissä teosta lopetin laskemisen. Genreltään kirja osuu jonnekin self helpin ja elämänfilosofisten teosten välimaastoon.

Genreltään kirja osuu jonnekin self helpin ja elämänfilosofisten teosten välimaastoon. Se tarjoaa konkreettisia ruokaohjeita ja vinkkejä juhlien järjestämiseen, mutta kuvailee myös ranskalaisen naisen luonnetta yksityiskohtaisesti: rakastaa järjestystä, mutta on joskus itse laiska ja sottainen; ei voi sietää äänekkäitä ihmisiä, mutta viihtyy kuitenkin juhlien keskipisteenä ja niin edelleen. Ristiriitaisuudessaankin lyhyet luvut ovat helppoa luettavaa ja teoksen ahmaiseekin muutaman illan aikana (mielellään viinilasillisen kanssa).

Vaikka kirjoitustyyli onkin osittain ironinen, teosta lukiessa ymmärtää silti, miten ranskalaiset nauttivat elämästä, eivätkä huolehdi kummempia. Elämä on juhlaa, ja ranskalaiset tuntuvat olevan parhaita sen ylistämisessä.

Kirja jakautuu viiteen varsin luontevaan osaan: Get the Basics, Own Your Bad Habits, Cultivate Your Allure, Dare to Love ja Parisian Tips. Viimeinen osio sisältää myös paikkoja, joissa Pariisissa vieraillessa olisi hyvä käydä. Lukutoukan iloksi listalla on myös muutama kirja- ja paperikauppa.

Tekstiä rytmittävät taiteelliset kuvat, jotka ovat tunnistettavasti ranskalaisia. Suuri osa niistä on mustavalkoisia. Kirjan keskivaiheilta löytyy myös Paris Cutouts-niminen osuus, jonka kuvien reunassa on pienet saksien kuvat. Kuvat on tarkoitettu leikattavaksi irti, ”so that you would always have some Paris with you.” Ihana idea, mutta en raaski silpoa kaunista kirjaa!

Sen sijaan siirrän tämän teoksen takaisin hyllyyn ja vedän sen yli listalta, joka sisältää kirjoja omasta hyllystäni, joita en ole koskaan lukenut. Se lista on ihan liian pitkä…

Kuulisin mielelläni, jos olet lukenut kyseisen teoksen tai jotain, joka liippaa läheltä tätä tyyliä. Vinkkaa vaikka kommentti-osiossa!

allekirjoitusminna

★★★★
Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret & Sophie Mas: How to Be Parisian Wherever You Are: Love, Style, and Bad Habits
Doubleyday, 2014
Sivuja 255
Luettavaksi omasta hyllystä

Puolivälin tsekki: Tänä vuonna luetut kirjat

Kesäkuu pääsi aivan kuin varkain yllättämään mut. Ihan kuin vasta äsken ois ollut toukokuun alku, kesätyöt alussa ja surkea kevätsää seurana. Nyt onkin jo kuukausi töitä takana, ulkona on oikeasti lämmintä ja vihreää. Kesä on mun lempiaikaa Suomessa, sillä rakastan mökillä olemista, uimista ja kaikkia niitä ihania ihmisiä siinä ympärillä.

bibobook_hardwired2

Kesä on myös se aika vuodesta, kun mä saan luettua kaikkein eniten. Se yleensä liittyy siihen, että opintoja ei enää ole, eikä mitään ”pakkoluettavia” odota lukupinossa. Toisaalta, ei tää kevätkään mennyt huonosti, sillä sain yhteensä luettua 17 kirjaa.

Mukaan mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, klassikoita ja uudempia tuttavuuksia. Kirjallisuuden sivuaineopintojen vuoksi mukana on myös sellaisia kirjoja, joita en varmasti olisi lukenut ilman yleisen kirjallisuuden lukupiirikursseja. Tässä kaikki alkuvuonna lukemani kirjat:

  1. Nicholas Sparks: See Me
  2. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
  3. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
  4. Henrik Ibsen: Nukkekoti
  5. Sarah J Maas: A Court of Thorns and Roses
  6. Sarah J Maas: A Court of Mist and Fury
  7. Walt Whitman: Song of Myself
  8. Rainer Maria Rilke: Duinon elegioita
  9. Katherine Mansfield: Puutarhakutsut
  10. William Shakespeare: Macbeth
  11. Marissa Mayer: Cinder
  12. Alice Munro: Valkoinen tunkio
  13. Sarah J Maas: A Court of Wings and Ruin (Arvio tulossa!)
  14. Nicholas Sparks: Usko rakkauteen
  15. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  16. Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret & Sophie Mas: How to be Parisian wherever you are
  17. Meredith Wild: Hardwired

Tällä listalla lemppareita on (llätys yllätys) Sarah J Maasin A Court of Thorns and Roses -sarja ja etenkin sen toukuun alussa ilmestynyt viimeinen osa. Kirjoitan ACOWARista vielä oman postauksen jossakin vaiheessa, kunhan pääsen toisen lukukerran loppuun. Saattaa olla, että vaikka kolmas osa olikin huikea, on keskimmäinen eli ACOMAF sittenkin sarjan upein teos.

Listalla keikkuvista klassikkoteoksista voin suositella erityisesti Alice Munron Valkoinen tunkio -novellikokoelmaa. Munron kerronnossa on jotain taianomaista ja kielikin on erityisen kaunista. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat Kanadaan, mitä harvemmin kirjallisuudessa näkee (tai ainakaan itselleni on tullut vastaan).

Hömppäromantiikkaa on listalla myös jonkun verran. Ne on mun ei niin salaisia paheita, sillä musta on ihanaa laittaa aivot narikkaan ja seurata kuvitteellisten hahmojen suhdesotukja ja tunteiden vuoristorataa. Nicholas Sparksin See Me on viime vuonna ilmestynyt teos, kun taas Usko rakkauteen on jo yli 10 vuotta vanha. Molemmat oli silti ihan yhtä ihania ja koskettavia.

Mulla oli tänä vuonna tavoitteena lukea yhteensä 50 kirjaa, mutta tällä hetkellä sen saavuttaminen näyttää ehkä vähän epätodennäköiseltä. En vielä luovu tuosta luvusta, mutta tsekataan se kesän jälkeen uudestaan. Kuten sanottu kesä on musta parasta aikaa lukemiselle.

Ihanaa sunnuntaita ja uutta viikkoa sulle!

allekirjoitusminna

 

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Kirjan ja ruusun päivänä kärppänä kirjaostoksilla. Tämän vuoden kaupanpäällinen oli Roope Lipastin kirjoittama sekä Finnish Nightmares -sarjakuvista tunnetun Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Jos rehellisiä ollaan, aktivoituminen juuri tänä kirjallisuutta ylistävänä päivänä oli täysin ajanhukkaa.

IMG_0191[1]

Pekka on viisikymppinen mies, joka sai 50-vuotislahjakseen potkut työpaikastaan. Masennuksen jo lähes kokonaan selättäneessä mielessä risteilevät vuorotellen haavekuvat entisestä vaimosta Leenasta sekä naapurin Pirjosta. Samaan taloyhtiöön muuttavasta Jussufista Pekka saa itselleen ystävän ja autettavan – täytyyhän mies saada kotoutettua. Himpun verran hän tarvitsee suojelua myös naapurin kiukkuiselta Riikoselta. Ja tarvitseepa Jussuf Pekan apua etsintätehtävässä. Vaaleatukkainen Marja on löydettävä, vaikka se vaatisi ajomatkaa läpi Suomen. Ja sehän vaatii.

En ole aivan varma miksi Eloven-tyttö on kirjoitettu. Tai kenelle se on kirjoitettu. Lipastin sanaleikit ja vertauskuvat ovat ajoittain näppäriä ja jopa pienen hymähdyksen herättäviä, mutta suurimmaksi osaksi kirja pelaa niin väsyneillä stereotypioilla ja karikatyyreillä, että lukuprosessi alkaa olla jo himpun veran kiusaannuttavaa. Pekka on kuin nuoremman polven vähän nuupahtanut Mielensäpahoittaja, joka kuvittelee tietävänsä paljon ja olevansa valmis uuden kohtaamiseen, mutta ymmärtää kaiken lopulta vähän nurinkurisesti. Riikonen on niin yksiulotteisen pahantahtoinen, ettei sellaista tosielämästä löydy edes pahimpien naapurikyttääjien joukosta. Pirjo taas näyttelee kirjassa suvaitsevaisen ja huolehtivaisen suomalaisnaisen osaa, hän sekä polkaisee pystyyn tervetulojuhlat uudelle naapurille että haravoi talvipesiä siileille.

Juonellisesti Elovena-tyttö ei tarjoa tie-elokuvia kummoisempia käänteitä. Kirjan lukuja rytmittävät lainaukset ironisesta ”Suomalaisuuden käsikirjasta ulkomaalaisille” vaativat juonelta kuitenkin pientä hyppelyä, jota toteutetaan esimerkiksi käsittämättömän uniluvun avulla. Vitsit on koluttu läpi jo aikoja sitten jokaisessa mukahauskassa suomalaisuutta kuvaavassa keskustelussa: kyllä, suomalaiset syövät mämmiä ja kyllä, suomalaiset pitävät tärkeänä omaa henkilökohtaista tilaansa. Viimeisissä luvuissa naruja kurotaan hätäisesti yhteen onnelliseksi lopuksi kuin sivumäärä olisi yllättäen tullut vastaan liian aikaisin. Kaikessa kiireessä pari lankaa jää hajanaisina roikkumaan vailla juhlavaa lopetusrusettia.

En usko, että kirja tarjoaa kovin monelle suomalaiselle nopeaa välipalakirjaa kummoisempaa lukukokemusta. Jollekin teini-ikäiselle se saattaisi toimia kevyenä pakotienä äidinkielentunnin pakollisesta lukutehtävästä. Kirja voisi tavallaan olla suunnattu ulkomaalaisille, mutta vaikka siitä joskus tehtäisiinkin käännös, eivät vitsit aukeaisi ilman syvempää suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Siispä pohdin edelleen. Kenelle ihmeelle tämä kirja on suunnattu?

Olen lukenut aiemmista Kirjan ja ruusun päivän teoksista Tuomas Kyrön Miniän, Kari Hotakaisen Kantajan sekä Jari Tervon Jarrusukan ainakin osittain. Ensin mainitusta muistan pitäneeni varsin paljon, kaksi jälkimmäistä eivät puolestaan sen suuremmin sytyttäneet. Tämän vuoden kirjan luki nopeasti, mutta se jättänee yhtä pikaisesti pois haalistuvan muistikuvan kuin Jarrusukka aikanaan. Kirjan kieli on toki sujuvaa, mutta kokonaisuudessaan tarina tuntuu kertakaikkisen turhalta. Jopa Korhosen kuvitukset latistuvat kirjan sivuilla. Wikipedian kuvaus Kirjan ja ruusun päivän teosten saatavuudesta tuntuu tässä tapauksessa osuvalta kuvaukselta koko opuksesta: ”Se on pelkästään kaupanpäällinen.”

allekirjoituslaura

★½
Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö
Kirjakauppaliitto, 2017
Sivuja 150
Luettavaksi omasta hyllystä

Teatterissa: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

On valtavan kiinnostavaa, millaisen maailman lukemamme kirjat mieliimme piirtävät. Varmasti moni pystyy kuvittelemaan eteensä suosikkikirjansa tapahtumapaikkansa tai päähenkilöiden tarkat kasvonpiirteet. Tämän vuoksi kirjan siirtäminen valkokankaalle, televisioruudulle tai teatterin näyttämölle on aina pieni riski – koskaan ei työryhmä pysty loihtimaan fyysiseen maailmaan täysin mielikuvituksen luomaa miljöötä ja henkilöitä. Joskus tässä onnistutaan silti riittävän hyvin.

Rakastan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja. Ensimmäiset kaksi osaa kuin keväällä 2014 ollessani vaihdossa Maltalla. Voi pojat, kuinka altaan reunalla makoillessa alkoikaan tehdä mieli jauhelihakastiketta, sitä ruskeaa tietysti. Vuonna 2014 julkaistu elokuva oli myös viihdyttävä, mutta Antti Litjan versio kärttyisestä vanhasta miehestä ei aivan vastannut omia kuvitelmiani, joissa Mielensäpahoittaja näyttää hieman karvalakkipäiseltä Kyröltä itseltään. Myöskään Vesa Vierikon Kansallisteatteriin luoma tulkinta ei natsannut mielikuviini täysin. Kaikesta huolimatta molemmat miehet ovat onnistuneet roolityössään niin hyvin, ettei pieni ennakko-oletusten särkeminen ole pilannut elokuva- tai teatterinautintoa.

29357811830_6106a80cc2_o

Menneisyyteen kaipaava ja kaikkeen uuteen epäilyksellä suhtautuva Mielensäpahoittaja on mainio hahmo, johon voi samaistua valtavasti ikäerosta huolimatta. Sarjan viimeiseen kirjaan – Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja – perustuva samanniminen näytelmä tuo vanhan ukon kaikista perustavanlaatuisimpien kysymysten ääreen. Emäntä on hoitokodissa oman muistamattomuutensa vankina ja kotona on hieman yksinäistä. Kuolemakin lähestyy vääjäämättä päivä päivältä. Pitää siis tehdä arkut valmiiksi. Emännälle hienompi, itselle riittää vähän karkeampi versio. Testamenttikin täytyy toki kirjoittaa, harmi vaan että tasan kerran vuosikymmeniä sitten käytetystä kynästä on kehdannutkin loppua muste. Pitää siis lähteä ostoksille, vaikka oma poika käyttäytyy kummallisesti. Vaimonsa kanssa ovat vähän riidelleet. Edellisiin osiin verrattuna Mielensäpahoittajassa on hieman enemmän sovittelevuutta ja vähemmän jääräpäisyyttä. Uusiin maailmoihin sukeltaminen onnistuu myös vanhalta kiukkupussilta, kunhan se tapahtuu hänen omien ehtojensa mukaisesti.

Mielensäpahoittajan pohdinnat kuolemasta ovat toteavia, eivät pelokkaita tai muiden tunteiden sävyttämiä. Kun kaikki muutkin asiat tässä elämässä on hoidettu kunnialla, niin hoidetaan nyt tämäkin. Näytelmässä on kuitenkin mukana lämpöä ja haikeutta sekä roppakaupalla huumoria. Kyrön kirjoissa herskyvintä on hyvin kuiva, jääräpäisyyteen perustuva hupailu. Aivan täysin tuota ulottuvuutta ei ole saatu Kansallisteatterin lavalle siirrettyä. Näytelmän alussa istuin hämmentyneenä näyttämölle tuijottaen. Esitys ei tuntunut lähtevän kunnolla käyntiin, ja alkukankeus kuivatti kasaan monet sanailut, joille olin kirjaa lukiessani nauranut ääneen. Onneksi Vierikko kumppaneineen pääsi hiljalleen parempaan vauhtiin, eikä yleisön naururemakoilta voitu välttyä.

Mielensäpahoittajaa varten loihdittu lavastus (Kati Lukka) on yksinkertaisuudessaan kaunis. Rosoinen lautaseinä, jota vasten heijastetaan vanhoja kuvia, loihtii estradille miljöön kuin miljöön. Korokkeelle urkunsa kanssa kivunnut Samuli Laiho luo soitollaan mielensäpahoittajamaista tunnelmaa samalla kun häntä tarvittaessa siirrellään pitkin näyttämöä. Katosta roikkuvat lamput tuikkivat kauniisti kuin tulikärpäset Disneyn Robin Hoodissa. Seiniin nojaavat laudat, jotka Mielensäpahoittaja on huolella valmistanut arkkuja varten, toimivat siltana menneisyyden ja nykyisyyden sekä ihmisten välillä. Yksinkertainen on kaunista, sen vuoksi lavalle ryskäneen hirven olisi ehkä voinut jättää suosiolla varastoon odottamaan jotain toista näytelmää.

Käsikirjoituksessa ei sorruta liikaa toistamaan Mielensäpahoittajan tunnuslausetta, mutta alkoholinhuuruinen kohtaus ylittää mielessäni juuri ja juuri tyylikkyyden rajan. Osa yleisöstä piti äänistä päätellen sammaltavaa ja sinne tänne huojuvaa Vierikkoa ilmeisen hauskana, minusta kohtaus meni ylinäyttelemisen ja liian sönkötyksen puolelle. Kiitosta sen sijaan on annettava mustiin pukeutuneille avustajille, jotka liikuttelevat lavasteita ja rekvisiittaa ympäri lavaa muistuttaen toisinaan surevaa saattoväkeä.

Kansallisteatterin Mielensäpahoittaja on lämmin ja hauska, kunhan pääsee ensin kunnolla vauhtiin. Kevään viimeinen näytös oli loppuunmyyty, ja paikalla oli ihastuttavan paljon myös nuoria. Tosin siinä kohtaa en ollut kovin ihastunut, kun kännykät loistivat pimeydessä ja kaksi ensimmäistä riviä poistui näyttävästi ennen kuin näyttelijät ehtivät edes kumartaa. Sellaisia ne lättähatut ovat. Ainakin ei-sivistyneet lättähatut.

allekirjoituslaura

★★★
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus ja dramatisointi: Mika Myllyaho
Musiikki: Samuli Laiho
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Rooleissa: Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko.
Esitykset jatkuvat elokuussa.

Kuvat © Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

BookTuben parhaat – 3 vinkkiä!

Kirjoitin jo edellisessä postauksessani, että oon saanut kirjoja hirveän huonosti luettua loppuun. Toukokuun aikana oon lukenut yhden kirjan, Sarah J Maasin A Court of Wings and Ruin. Oon blogannut kahdesta ensimmäisestä osasta (täällä ja täällä) ja pidemmän aikaa tätä blogia seuranneet tietää, että rakastan kyseisen sarjan kakkososaa. Kirjoitan päätösosastakin ihan varmasti postauksen, mutta mun täytyy lukea se kerran rauhallisemmin alusta loppuun, jotta saan ajatukset koherenttiin muotoon…

bibobook_bestofbooktube

Mutta! Sen sijaan, tänään postauksen aiheena on BookTube. Ulla kirjoitti vieraspostauksessaan bookstagramista eli kirjoja käsittelevästä instagramin osasesta. Samaan tyyliin BookTube on Youtuben sopukka, jossa ihmiset intoilee kirjoista ja lukemisesta.

Tykkään itse katsoa jonkun verran YouTubea ja ajattelin, että vinkkaisin teille mun suosikki BookTube-tyypit. BookTubesta löytyy suositusvideoita, kirja-arvosteluja ja vaikka mitä, esimerkiksi ”Seitsemän parasta fiktiivistä poikaystävää” -tyyppistä sisältöä. Oon saanut näiltä tubettajilta hyviä lukuvinkkejä, löytänyt paljon uutta luettavaa ja välillä puhunut ääneen mun tabletille, kun oon ollut asioista samaa tai eri mieltä.

Without further ado, let’s get into it.

PeruseProject

Reagan on mahdottoman selväsanainen videoissaan ja lukee paljon YA-kirjoja ja fantasiaa, eli juuri sitä, mitä minäkin. Kanavalla on välillä juttuja myös vaatteista ja elämästä yleensä, mikä on ehdottomasti kivaa vaihtelua.

Hailey in Bookland

Hailey in Booklad on uusin seurattavani. Videoita tulee kivalla tahdilla lähes kolme kertaa viikossa ja ne on yleensä aika laadukkaita. Kannattaa vaan klikkailla läpi mielenkiintosimman kuuloiset!

PolandbananasBOOKS

Christinen kanavaa oon seurannut näistä kolmesta pisimpään. Christine on eloisa ja hassu, mikä voi vaikuttaa siihen, että kaikki eivät ehkä tykkää hänen tyylistään puhua. Mutta C myös purkaa kirjat ihan atomeiksi Book talkeissaan ja hänellä on sen verran seuraajia, että hän on päässyt haastattelemaan nimekkäitäkin kirjailijoita kanavallaan. Sisältö on monipuolista ja mielenkiintoista!

Katsotteko te BookTubea? Ja tiedättekö suomalaisia tubettajia, jotka puhuis videoillaan kirjoista? Jos tiedätte, niin heittäkää kommenttia. Niitä ois kiva tsekata, koska me ollaan täällä BiBoBookinkin puolella mietitty videoiden tekemistä jossain vaiheessa.

Ihanaa tiistaita sulle!

allekirjoitusminna

Podcast: Tarinoiden tuolle puolen

Hieman ennen vappua me vietettiin kaksituntinen radiostudiossa Lauran kanssa. Kyseessä oli ainejärjestömme Lööpin masinoima Vappuradio JKL, joka oli tänä vuonna viikon mittainen pläjäys täynnä vappuun ja sen juhlintaan liittyvää ohjelmaa.

Luonnollisesti minun ja Lauran ohjelma käsitteli lukemista ja kirjoja, sekä osittain myös kirjoittamista ja kirjan julkaisuprosessia. Studiovieraana meillä kävi kirjallisuuden läänintaiteilija Vesa Lahti, joka kertoi hieman omasta työstään sekä viime viikonloppuna Jyväskylässä järjestetystä Lukutila-tapahtumasta. Toisena haastateltavana meillä oli toimittaja ja kirjailija Ani Kellomäki, jonka esikoisteos Kosteusvaurioita ilmestyy kesän aikana.

Löydät molemmat haastattelut sekä muutaman muun pätkän lähetyksestä podcasteina alta. Lisäksi ohjelmassa soineet biisit löytyvät Spotify-listana täältä!





Meillä oli radiossa hauskaa, vaikka allekirjoittaneella flunssa meinasikin vaivata ja lähetyksen läpipääseminen oli työn ja tuskan takana. Käy tsekkaamassa Vappuradio JKL vielä Facebookissa, siellä on piakkoin arvonnassa lahjakortti FAFA’siin ja Vappuradion omaa teetä!

allekirjoitusminna

Teatterissa: Tom of Finland -musikaali

”Mitä ei voi sanoa, se piirretään. Mitä ei voi piirtää, se lauletaan.”

32117693510_edb17180f5_o

Touko Laaksonen eli Tom of Finland oli 1900-luvun loppupuolella tunnetumpi maailmalla kuin kotimaassaan Suomessa. Viimeistään muutaman viime vuoden aikana jo edesmennyt taiteilija on tullut tutuksi varmasti lähes kaikille suomalaisille, onhan eroottisia miespiirroksia nähty niin kahvipakettien, postimerkkien kuin liinavaatteidenkin koristuksena. Suomi 100 –juhlavuonna taiteilijan elämää muistellaan lisäksi Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa sekä Turun Kaupunginteatterin musikaalissa, jonka kävin lauantaina katsomassa.

Touko Laaksonen varttui taiteellisessa perheessä. Poika rakasti piirtämistä, mutta oli myös lahjakas muusikko. Itse asiassa vanhemmat olivat ajatelleet, että Touko valitsee musiikin elämänpolukseen ja hänen siskostaan Kaija Laaksosesta tulee taiteilija. Tom of Finland –musikaali marssittaa lavalle innokkaan pojankoltiaisen, jonka viehtymys nahkasaappaita kohtaan on jopa suurempi kuin uusien kirosanojen kuulemisen synnyttämä kutkutus. Joululahjaksi saadut saappaat ovat niin rakkaat, että Touko haluaa jopa nukkua niiden vieressä. Vuodet vierivät ja Touko kasvaa – kirjaimellisesti – kylkeä kääntäen. Sota vie Toukon verisille rintamille, lomilla Helsingin kadut puolestaan tarjoavat toisenlaisen taistelutantereen lemmenkipeille miehille ja naisille. Toukon kiinnostus piirtämiseen, nahkaan ja miehiin jatkuu myös sodan loputtua, ja hiljalleen hän alkaa saada mainetta taiteilijana. Siskonsa Kaijan ja elämänkumppaninsa Veli Mäkisen kanssa Touko muodostaa kiinteän kolmikon. He pitävät yhtä, kunnes kuolema heidät erottaa.

Tom of Finland –musikaalin ensimmäinen puolikas ei kerro juuri mitään uutta yhdestä Suomen kansanvälisesti tunnetuimmasta taiteilijasta katsojalle, joka on lukenut puolikin lausetta Tom of Finlandin elämästä. Sen sijaan se onnistuu tarjoilemaan kiinnostavan, monella tavalla uudenkin näkökulman menneeseen Suomeen. Harvassa ovat tarinat ajalta ennen talvisotaa, jotka kuvaavat pienen pojan pohdintoja seksuaalisuudestaan tai kertomukset sotavuosien hellistä, mutta nimettömistä hetkistä julkisten käymälöiden pimeydessä. Musikaali ei tyydy kuitenkaan kuvaamaan vain seksuaalivähemmistöjen tuntoja, Touko Laaksosen tuska venäläisen sotilaan tappamisesta on varmasti läikehtinyt lähes jokaisen sotilaan mielessä.

Vasta musikaalin väliajan jälkeen tarina kääntyy kunnolla itse Touko Laaksosen elämään. Olli Rahkonen tekee loistavan suorituksen itsevarmuutta keräävänä taiteilijana. Mainio on myös Anna Victoria Erikssonin esittämä Kaija, joka sattuu ihastumaan samaan mieheen veljensä kanssa. Kaijan kamppailut yksinäisyyden kierteessä ovat varmasti tuttuja monelle nykyajankin sinkulle – vika yksinäisyyteen on mitä luultavimmin omassa nirsoudessa. Syyllistävien kommenttien keskellä elämänkumppanin löytäminen ei ainakaan helpotu.

32117614080_0b0b5eb05a_o

Erityismaininnan haluan antaa vaikuttavalle lavastukselle ja herskyvälle tarpeistolle. Juhla-ateriasta ponnahtava sarjakuvanyrkki, varjokuvat poliiseista ja lukuisat piirustusprosessia kuvaavat projisoinnit tekevät lavasta satumaisen leikkikentän. Yleensä olen lavastuksen suhteen viehtynyt minimalistiseen suuntaan, mutta tässä musikaalissa enemmän on enemmän. Myös lihasten ja paljaiden pakaroiden osalta. Ensimmäisellä rivillä istuville näytelmä lentää välillä kirjaimellisesti vasten kasvoja punaisen laskuvarjon tai paperilennokkien muodossa. Lievistä säikähdyksistä huolimatta tässä esityksessä eturivi tarjoaa kyllä kiinnostavat näkymät, ainakin jos alasti rantapallon kanssa kulkeva miesmalli ei häiritse liiaksi.

Reilu kuukausi sitten annoin kiitellen Helsingin Kaupunginteatterin Kirka-musikaalille neljä tähteä. En olisi tuolloin uskonut, että aivan pian tulen kokemaan täyden viiden tähden näytelmän. Tom of Finland nauratti ja itketti, sai silmät loistamaan ihailusta ja antoi ajattelemisen aihetta jokaiselle katsomossa istuneelle. Varmasti myös sille, joka lähti pois ennen väliaikaa. Olisi mukava ajatella, että kaikki lavalla ladellut törkeydet seksuaalivähemmistöistä olisivat jääneet historiaan, mutta valitettavasti näin ei ole. Omalta osaltaan näytelmä on viemässä Suomea toivottavasti tasa-arvoisempaan suuntaan. Musikaali ei sortunut pelaamaan pelkillä pikkutuhmuuksilla, vaan mukana oli muutama kyynelkanavat avaavan vakava kohtaus. Joiden jälkeen tosin vedettiin härskiyshanat niin täysillä auki, että yleisö yltyi ulvovaan nauruun. Mauttomuuden rajaa ei kuitenkaan missään vaiheessa ylitetty, jopa jumalan kävelyttäminen lavalle hoidettiin tyylillä vailla kiusaannuttavaa, möreää ääntä.

Minulla on sinulle nyt kolme neuvoa.
1. Mene katsomaan Tom of Finland kun vielä voit!
2. Pukeudu teemaan sopivasti jopa päivänäytökseen!
3. Nauti väliajalla Tom of Finland –leivos!
Voin vannoa, että päivästäsi tulee näin kerrassaan upea!

allekirjoituslaura

★★★★★
Tom of Finland -musikaali
Turun Kaupunginteatteri
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Libretto: Tuomas Parkkinen
Sävellys: Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Rooleissa:  Muun muassa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala ja Ville Erola.
Esityskausi Turussa päättyy 6.5.2017.

Kuvat © Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Tämän kevään TBR-listaa

Viimeinen kuukausi on ollut kiireinen ja sen vuoksi myös lukemisen osalta suorastaan surkea. Työt, koulu ja ainejärjestövelvollisuudet painavat päälle ja lukemiselle jää aikaa vain pieni hetki illalla ennen nukahtamista.

Luen usein montaa kirjaa yhtä aikaa, joten viimeisen neljän viikon aikana en ole saanut yhtään kirjaa luettua loppuun asti. Siksi tässä postauksessa ei olekaan arviota, vaan ajattelin näyttää teille, mitä kirjoja mulla on kesken ja mitä pitäisi saada vielä luettua tämän kevään aikana ennen kesätöiden alkua.

bibo_tbrlistaa1

Kuvassa näkyvistä kirjoista kaksi päällimmäistä ovat kaikkein kiireellisimmät. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani pitäisi olla luettuna jo ensi viikon perjantaina ja sen alta pilkottava Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo – Creative Insurgency in the Arab World heti perään toukokuun alussa. Kolmantena pinossa on Leigh Bardugon the Crooked Kingdom, jonka tilasin tässä keväällä Suomalaisen Kirjakaupan alennussetelillä (hintaa jäi neljä euroa!).

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on tähän mennessä ollut mielenkiintoinen ja varsin helppolukuinen urakka. Olen lukenut noin 50 sivua ja ne ovat hujahtaneet nopeasti, sillä Morrisonin kirjoitustyyli on sutjakka ja luvut sopivan mittaisia. Teos kertoo mustan orjanaisen elämästä sisällissodan jälkeen vuoden 1873 Yhdysvalloissa. Näillä ennakkotiedoilla yllätyin varsinkin siitä, miten samaistuttava teksti on kyseessä ja kuinka suuressa roolissa tarinan keskiössä olevan talon yliluonnolliset tapahtumat ovatkaan.

Marwan Kraidyn the Naked Blogger of Cairo meneekin sitten täysin eri kategoriaan. Teos on tietokirja, joka kertoo arabikevään tapahtumista ja katsoo niitä taiteen näkökulmasta. Kraidyn teos on kurssikirjana mediaa ja globalisaatiota käsittelevällä kurssilla ja se on yllättävän uusi, viime syksynä julkaistu. Yleensä kurssikirjat ovat puisevia, eikä niihin tartu kovin mielellään, mutta tässä on jälleen poikkeus sääntöön.

Leigh Bardugon the Crooked Kingdom on jatko-osa sarjan ensimmäiselle tarinalla Six of Crows’lle. Ensimmäinen osa aiheutti ilmestyessään ihastuneita reaktioita muutama vuosi sitten ja minä siellä joukossa mietin, että onpa hieno seikkailu. Jatko-osa ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain tilattua sen vasta nyt. Kun noista pakollisista opintoihin liittyvistä kirjoista päästään eroon, tämä on se mihin ensimmäisenä tartun.

Näiden kolmen teoksen lisäksi hyllyssä odottaa ainakin muutama näytelmä ja runoteos kirjallisuuden opintojen lukupiriä varten, Anu Partasen Nordic Theory of Everything on mulla edelleen kesken ja Sarah J Maasin ihanan A Court of Thorns and Roses -sarjan kolmas osa ilmestyy toukokuun alussa. Niin monta kirjaa luettavana ja niin vähän aikaa!

Mitä sä luet tällä hetkellä? Olisi kiva kuulla, onko joku samanlaisessa tilanteessa kuin täällä ollaan.

allekirjoitusminna

p.s. Lauantaina 29.4. kello 10-12 minua ja Lauraa on mahdollista kuunnella suorassa nettiradiolähetyksessä Vappuradio JKL:ssä! Me puhutaan kahden tunnin ajan kirjoista ja lukemisesta, joten käy tsekkaamassa www.vappuradiojkl.net. 🙂

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Peruskoulun viimeisenä päivänä puin päälleni hennon vaaleanpunaisen mekon ja kävin niiaten noutamassa ihan kelvollisen päättötodistuksen opettajaltamme. Luokkamme oli pysynyt lähes samana koko yhdeksän vuoden koulutaipaleen ajan, joten ilmassa oli pientä haikeutta, vaikka suurin osa porukastamme olikin menossa samaan lukioon. Kevätjuhlan päätyttyä menin kotiin vaihtamaan vaatteet, ja ryntäsin töihin kaupungissa vierailevaan tivoliin. Viiden euron tuntipaikalla seisoin tivolin räkäisimmän narunvetokioskin tiskin takana. Tunsin oloni tärkeäksi, lähes aikuiseksi.

Ohut hauska kirja (2)

Kalle Veirton teos Ohut hauska kirja sai minut muistelemaan omia teinivuosiani. Silloin kesät olivat pitkiä, ystävät kaikki kaikessa eivätkä vanhemmat ymmärtäneet mitään. Teininä yksinkertaisinkin asia (kuten hieman myöhempi kotiintuloaika) vaati juonittelua. Yleensä koko maailma tuntui olevan nuoria vastaan. Ohut hauska kirja kertoo peruskoulun loppumetreillä harppovista Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka ovat liukuneet läpi ysiluokan lukematta yhtäkään kaunokirjaa. Poikia se ei haittaisi – Ekkua kiinnostaa enemmän Helinän vikittely ja Iiro-Matiasta ura vaarallisten aineiden maantiekuljetusten parissa – mutta luokalta ei päästä, jos kirjaesitelmää ei saada pidettyä. Niinpä viimeisellä kouluviikollaan pojat alkavat etsiä koulun kirjaston listoilta löytynyttä opusta, jonka nimi on sattumalta Ohut hauska kirja. Niteen etsiminen vie pojat mutkikkaalle matkalle, joka uhkaa tuhota yhteiset bileet sekä Ekun mahdollisuudet vietellä Helinä.

Tarkoitukseni ei ollut lainata nuortenromaania, mutta toisaalta oli pitkästä aikaa mukava sukeltaa nuorille suunnatun kirjallisuuden maailmaan. Hieman moitteita annan kyllä Kirjasto 10:lle siitä, että nuortenkirjat on sekoitettu muiden romaanien joukkoon. Tällä tyylillä uskon kirjojen kiertävän harvemmin kuin omiin hyllyihin kerättyinä. Tai mistäs minä tietäisin, enhän ole kirjastoalan ammattilainen. Täytyy kyllä myöntää, että jo kirjastossa mieleeni nousi epäilys kirjan luonteesta. Versaalilla kirjoitettu takakansiteksti, emojien kyllästämä etukansi sekä ysiluokkalaiset päähenkilöt ovat omiaan nuorten kosiskelemisessa. Päätin kuitenkin kaiken kevätkiireen keskellä tarttua niteeseen tästä huolimatta, sillä takateksti korostaa kirjan todella olevan ohut ja hauska.

En osaa tietenkään arvioida kuinka hyvin Veirto osuu vuoden 2017 nuorten mielenmaisemaan. Minussa kirja herätti nostalgisia tunteita ja tunnelmia, jotka olin jo luullut unohtaneeni. Suurempia ylilyöntejä en kirjassa huomannut. Onneksi, sillä yksiä maailman kiusaannuttavimmista asioista on nuorisoslangia kömpelösti ja yliampuvasti imitoiva aikuinen. Kirja ei varsinaisesti kutkutellut omaa nauruhermoani, joten en aivan allekirjoita väitettä teoksen hauskuudesta. Ohut se kuitenkin oli ja tekstiltään niin helppolukuista, että sen ahmaisi muutaman lounastunnin lisukkeena.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle kolme ja puoli tähteä, mutta omassa genressään se voisi nousta jopa neljään tähteen asti. Kirjailijoita moititaan usein siitä, että he eivät kirjoita nuorille pojille suunnattuja, hyviä kirjoja. Höpsis sanon minä. Nuo kirjallisuutta karttavat nuoret pitäisi enää saada näiden loistavien teosten ääreen.

allekirjoituslaura

★★★ ½
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Karisto, 2017
Sivuja 152
Luettavaksi kirjastosta

Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pyörii viimeisiä kertoja Seppo Parkkisen näytelmä Canth. Minna Canthin elämää ja uraa kuvaava teos porautuu 1800-luvun loppupuolen aatteisiin sekä teatterimaailman kulisseissa tapahtuviin taistoihin. Kaiken tämän ohella kerrotaan myös tarina 36-vuotiaasta leskestä ja yksinhuoltajaäidistä, joka kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä. Illan aikana keritään auki Canthin ura ensimmäisistä repliikeistä aina kuolemaan saakka. Harmi kyllä itse sankaritar jää tässä tarinassa välillä sivurooliin.

31083519145_5b827df38e_o

Canth pyrkii kurkistamaan teatterin kulisseihin, joten on varsin osuvaa, että lavalla tehdään niin hyvin kirjaimellisesti. Etenkin näytelmän alkupuolella monet vaatteiden vaihdot tapahtuvat yleisön katseen alla, itse asiassa koko esitys alkaa näytelmän lukuharjoituksesta. Hieman epäselväksi tosin jää milloin katsoja kurkistaa nykyhetkeen eli Canth-näytelmän harjoituksiin ja milloin 1800-luvulle. Näytelmässä leikitellään monilla elementeillä, mikä johtaa vääjäämättä kerronnan rikkonaisuuteen. Näytelmän alkupuolen leikkisyys ja kulissien purku jäävät sivuun loppupuolen synkempien värien tieltä. Toisaalta näytelmän lopussa kaikki kulissit on riisuttu, katsoja näkee aina lavan takaseinään asti, jota peittävät enää korkeiksi kasoiksi pinotut tuolit, jotka vielä hetki aiemmin toimivat kauniina rekvisiittana.

Olen aina pitänyt Minna Canthia kiinnostavana henkilönä. Kansallisteatterin versiossa häntä ei erehdytä nostamaan sankarin jalustalle, vaan hänen sisäiset taistonsa pääsetetään valloilleen. Naiskirjailija ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja on helppo glorifioida, mutta se olisi ollut varsin lattea valinta. Näyttämöllä vellovat ristiriidat ja aatteen palo. Itse asiassa Canthin sisäinen maailma sekä katkelmat lukuisista näytelmistä peittävät alleen kirjailijan itsensä. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä enemmän Canth painuu taka-alalle. Lopussa Anton Tšehovin Lokki-näytelmä tuntuu saavan enemmän huomiota kuin Canthin kuolema. Hivenen erikoinen ratkaisu näytelmässä, joka kantaa Canthin nimeä.

Pirstaleisesta juonesta huolimatta näytelmä tarjoaa tuttuja kulttuurinimiä vilisevän aikamatkan 1800-luvulle. Kati Lukka ja Pirjo Liiri-Majava ovat tehneet upeaa työtä lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa. Hannu Kellan musiikki on puolestaan hienovaraista, mutta tunnelmallista. Cécile Orblin on väkevä näytelmän nimikkoroolissa, mutta meinaa välillä jäädä diivamaisesti lavalla Ida Aalbergina liitävän Maria Kuusiluoman varjoon. Kuusiluoma ei itse asiassa kuulu näytelmän alkuperäiseen kokoonpanoon, helmikuussa hän oli saapunut tuuraamaan sairastunutta Kristiina Halttua. Vielä tuolloin hän kulki plari kädessään, mutta nyt rooli sujuu ulkomuistista. Punaista esirippua vasten piirtyvä ja pian sen taakse katoava Kuusiluoma onnistuu luomaan visuaalisesti niin näyttävän teatterihetken, että tovin ajan sitä kuvittelee katsovansa näytelmää nimeltä Aalberg.

allekirjoituslaura

★★★
Canth
Kansallisteatteri
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Rooleissa:  Muun muassa Cécile Orblin, Maria Kuusiluoma, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-aho,  Jussi Lehtonen.
Esitykset: Vielä 8.4.

Kuvat © Stefan Bremer ja Krista Mäkinen / Kansallisteatteri