Teatterissa: Kuolema Venetsiassa

Kun sitä alkaa ajatella, teatteri on lopulta todella siisti ja tahraton taidemuoto. Lavalle ei yleensä kanneta, kaadeta tai läikytetä mitään, mitä mustiin pukeutuneet näyttämömiehet eivät saisi kohtausten vaihtuessa sieltä poistettua. Joissain teattereissa tämä tarkoittaa jopa sitä, että kahvikupeissa ei ole oikeasti nestettä, vaan näyttelijät ryystävät olematonta sumppia kuin lasten mielikuvituskutsuilla ikään.

33710322536_9fd27973a9_o

Jos jokin Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa -näytelmässä on riemastuttavaa, niin juuri näiden siisteysperiaatteiden nakkaaminen romukoppaan. Tuijotan hypnotisoituneena jostain lavan yläosasta valuvaa ohutta hiekkavanaa, joka muodostaa estradille hiekkakasan aivan kuin tiimalasissa. Vaikka hiekan virta keskeytyy hetkeksi, ehtii lavalle lähes puolessatoista tunnissa kertyä aikamoinen keko hienonhienoa hiekkaa. Venetsiassa kun ollaan, on myös vesi tärkeä elementti. Keskellä lavaa loivia portaita pitkin juokseva vesi muodostaa tyynen aiheen, joka näytelmän edetessä kasvaa pienestä soljuvasta purosta ihan kunnioitettavan syväksi lammikoiksi. Katsomosta saakka pystyy tuntemaan näyttelijän märkiin jalkapohjiin tarttuvan hiekan. Ja kun tuohon veteen vielä heittäydytään lähes kokonaan – ah, ihanaa sotkua!

Nyt on tunnustettava, että olin varsin väsynyt katsoessani tätä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettyä näytelmää. Tarkkaavaisuuteni ei ollut parhaimmillaan, mutta terävämpi dialogi olisi pystynyt minut kyllä tempaisemaan mukaansa. Tähän Kuolema Venetsiassa ei kuitenkaan pystynyt, joten tyydyin tuijottamaan hypnotisoituneena hiekan valumista sekä katosta roikkuvan mikrofonin heilumista.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa löytyy myös omasta kirjahyllystäni, vaikka en ole sitä ehtinytkään lukea. Novelliklassikko kertoo kirjailija Gustav von Aschenbachin matkasta Venetsiaan, mistä hän toivoo löytävänsä uutta inspiraatiota menestyksekkäälle kirjoittamisuralleen. Kirjoitettava kyllä löytyy, etenkin eräästä nuoresta pojasta. Tarinassa pohdiskellaan taiteen ja elämän liittoa, kiellettyä rakkautta sekä luovuutta.

Kansallisteatterin näytelmä perustuu vahvasti kahden näyttelijän, Jukka-Pekka Palon ja Jukka Puotilan dialogille. Katseen kohteena oleva nuori poika, johon kirjailija ihastuu, ei ole lavalla näkyvissä. Sen sijaan estradilla ihastuttaa muusikko Artturi Aalto, joka soittaa selloa luoden kerrontaan herkkyyttä ja tarvittaessa raakaa voimaa. Estradin kolmesta miehestä Aalto hoitaa osuutensa itse asiassa parhaiten, sekä Palo että Puotila takkuilevat vuorosanoissaan nolostuttavan useasti ja puhuvat välillä jopa päällekkäin, eivätkä suinkaan tarkoituksellisesti. Syitä tähän puolivillaisuuteen voin vain arvailla. Ehkäpä näyttelijätkin vain olivat väsyneitä.

Vaikka annan Kuolema Venetsiassa -näytelmälle vain kaksi ja puoli tähteä, ei se suinkaan mikään pohjakosketus ole. Mannin alkuperäistekstiin perehtynyt saa esityksestä varmasti vielä enemmän irti, etenkin jos näyttelijäkaksikko sattuu olemaan hieman paremmassa vireessä. Ja Tarja Simonen lumoava lavastus on jo ehkä yksinään riittävä syy hakeutua teatterin katsomoon.

allekirjoituslaura

Kuolema Venetsiassa
Kansallisteatteri
Ohjaus ja dramatisointi: Michael Baran
Suomennos: Oili Suominen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone
Muusikko: Artturi Aalto
Rooleissa: Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila
★★½

Kuvat ©  Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s