Luin teinisuosikkini Twilightin uudestaan aikuisena ja voi pojat, se oli silmiä avaavaa

Voi kunpa en olisi ikinä nähnyt tästä kirjasta tehtyä elokuvaa.
Tai ainakaan en olisi nähnyt sitä niin hemmetin monta kertaa.

Tämä oli lukukokemukseni hallitsevin ajatus, kun luin teiniaikojeni ikuisen suosikin, Stephenie Meyerin ikonisen Houkutuksen, uudelleen. Palataan kirjan ja elokuvan aiheuttamaan ristiriitaan myöhemmin. Sen sijaan tehdään pieni aikahyppy taaksepäin, jonnekin vuoden 2007 tienoille. Muistan edelleen, miten kaksi parasta ystävääni kehuivat minulle sellaista ihanaa uutta vampyyrikirjaa, kun olimme seitsemännellä luokalla. Jopa rakkaustarinoihin varsin kriittisesti aiemmin suhtautunut lapsuudenystäväni vakuutti, että kirja kannattaa lukea. Sain teoksen lopulta ystävältä lainaan ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta.

IMG_3052

Ystävät olivat oikeassa: Houkutuksen maailma oli koukuttava. Kiinnostukseni ja ihastukseni Yhdysvaltoja kohtaan oli tuolloin vasta heräämässä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Houkutuksella on varmasti ollut Gilmoren tyttöjen ohella suuri vaikutus siihen, että päädyin lopulta maahan opiskelemaan ja olen kaivannut sinne takaisin paluustani lähtien. Ihastuin aivan täysillä sateiseen Forksiin, pikkulukion kotikutoiseen ilmapiiriin ja ihmisiin, sekä tietenkin vastustamattomaan Edwardiin. Kaikki kirjassa oli samaistuttavaa: kävin itse yläastetta tuolloin pienellä paikkakunnalla, silmäilin välitunneilla tavoittamattomissa olevia vanhempia poikia ja tunsin itseni jollakin tapaa ulkopuoliseksi, kuten Bellakin kirjoissa tuntee. Olin siis niin tyypillinen 13-vuotias kuin mahdollista.

Olin vankkumattomasti Team Edward. (Ja kun kysyin bookstagrammaajien mielipidettä Edward vs. Jacob -taisteluun ig-storyssä tässä muutama viikko sitten, voitto meni niukasti Jacobille!) En enää muista, minkä osan ilmestyessä Suomalaisissa kirjakaupoissa jaettiin pinssejä kirjan ostajille, mutta sen muistan, että pääsin ostamaan oman kappaleeni vasta koulupäivän jälkeen. Voit varmasti arvata, mikä oli lopputulos: tyytyminen typerään Team Jacob -pinssiin, koska Team Edward -rintamerkit olivat kuulemma loppuneet jo aamulla.

Houkutus oli teini-ikäiselle Minnalle yksi niitä sarjoja, joista oli vaikea kuunnella kritiikkiä. Kirjojen ilmestymisestä ei mennyt kauankaan, kun sarjaa alettiin kritisoida ja viimeistään ensimmäisen elokuvan tultua teattereihin oli jo aivan uskomattoman noloa kertoa tykkäävänsä Twilightista. Pidin kuitenkin edelleen kiinni kannastani, mutta samalla pidin suuni supussa ja ihastukseni salassa. Kavereiden keskusteluissa osallistuin mollaamiseen muiden mukana, vaikka salaa olin edelleen sitä mieltä, että tarinana Houkutus oli mitä ihanin.

Mutta kas vain, tässä sitä ollaan kymmenen vuotta myöhemmin ja luoja paratkoon, mitä aionkaan tehdä: kritisoida Houkutusta. Teiniaikoina luin teoksen monen monta kertaa, kunnes joskus lukiossa pääsin jo muiden kirjojen pariin. Muistan lukeneeni koko sarjan kerran alusta loppuun myös yliopistossa opiskellessani eli olen käytännössä lukenut kirjan ”aikuisenakin” kerran. Mutta kertaakaan en ole tarkoituksella lähtenyt lukemaan Houkutusta niin, että vertaisin nykyistä lukukokemustani teiniaikojen mietteisiini.

Tämänkertaista kokemusta täytyy pohjustaa sen verran, että olen nykyisin huomattavasti paljon paremmin perillä kirjaa koskevasta kritiikistä sekä sarjan ongelmista. Luin vähän aikaa sitten myös Roxane Gayn Bad Feminist -esseekokoelman, jossa Gay pohtii yhden kokonaisen esseen verran sekä Houkutusta että sen pohjalta kirjoitettua fanfictionia, siis tarkemmin ottaen Fifty Shades of Greytä. Tällä kertaa katsoin kirjaa sekä feministisemmän linssin läpi että hieman vanhemman ihmisen näkökulmasta. Ja pojat, kuinka erilaiselta se näyttikään.

Bellan ja Edwardin suhde on varmasti teoksen kommentoiduin aihe. Siihen viitataan useimmiten sanalla abusive – väkivaltainen. Netti on pullollaan esseitä, blogikirjoituksia ja tieteellisiä artikkeleita, joissa kirjallisuuskriitikot erittelevät teoksen kappaleita, rivejä ja sanoja ja kuvaavat, kuinka Edward on väkivaltainen Bellaa kohtaan sekä fyysisesti että henkisesti. Teininä olin sokea näille piirteille, mutta nyt myönnettäköön, että tällä kertaa minäkin pyörittelin silmiäni useammin kuin kerran, kun Edward käskytteli Bellaa. Sitäkin useammin pyörittelin silmiäni, kun Bella aktiivisesti pelkäsi Edwardin reaktiota johonkin, mitä Bella oli juuri sanonut tai tehnyt. Eniten silmiini pisti kohta, jossa Bella jännittyneenä odottaa Edwardin reaktiota, ”kun jälleen kerran olin ilmaissut omat tunteeni liian selkeästi.”

Edellä kuvatun kohtauksen lähettämä viesti on problemaattinen jo yksinkertaisesti siksi, että omien tunteiden ilmaisemista ei pitäisi koskaan joutua parisuhteessa pelkäämään. Entistäkin kyseenalaisemmaksi kohtauksen tekee se, kenelle Houkutus on kirjasarjana suunnattu. Vaikka se on nykyisin suosittu lähes kaikenlaisten lukijoiden keskuudessa, on sarja kuitenkin selkeästi kirjoitettu teini-ikäisille ja sitä hieman vanhemmille tytöille. Ja jos teini-ikäisten tyttöjen mieliin asettaa ajatuksen, että Edwardin käytös on niin sanotusti ookoo, voivat seuraukset olla vähätellen sanottuna kamalat. Henkinen tai fyysinen väkivalta eivät koskaan kuulu hyvinvoivaan parisuhteeseen.

Bella ja Edward eivät riivanneet minua pelkästään suhteen tasolla, vaan myös yksittäisinä henkilöinä. Bellan hahmoa on jo vuosikausia moitittu tahdottomaksi kiltiksi tytöksi, joka tekee mitä käsketään. Hän pitää huolta vanhemmistaan (äiti Renee kun on hieman yksinkertainen ja isä Charlie ei osaa laittaa ruokaa), pärjää koulussa ja ylipäätään huolehtii muiden tarpeista ennen omiaan. Aiemmilla lukukerroilla Bellan tahdottomuus ei ole minua vaivannut, koska teini-ikäisen näkökulmasta katsottuna Bella oli mielestäni uskomattoman vahva ihminen. Bella oli yksinkertaisesti sanottuna kaikkea sitä mitä itse halusin olla: itsenäinen, pärjäävä, kympintyttö – ja hänellä oli komea ja salaperäinen, jalat alta vievä poikaystävä.

Ihailu johtui siitä, etten tiennyt paremmasta. Vielä 13-vuotiaana ja itseasiassa koko yläkoulun ajan murehdin ystävieni ongelmista enemmän kuin omistani. Sain todistukseen ysejä ja kymppejä, kävin vapaa-ajalla harrastuksissa ja pidin muutenkin elämäni kasassa. Iän myötä olen kuitenkin (onneksi) ymmärtänyt, että Bellan hahmoa ja omaa teini-ikääni leimaava uhrautuvaisuus ja halu miellyttää muita ei toimi. Jos oma mieli ja keho eivät voi hyvin, silloin ei voi olla kunnolla merkityksellisesti läsnä muillekaan.

Lisäksi tällä kertaa ärsyynnyin myös tavasta, jolla Bellan fyysistä ulkomuotoa ja käytöstä kuvataan. Hän on uskomattoman epävarma itsestään ja omasta kehostaan. Ja hei, kukaan ei oikeasti ole niin tapaturma-altis tai liikuntakyvyttömyyttä lähentelevän kömpelö. Edwardin kohdalla riivasi sama asia: ”enkelimäinen” komeus, henkeäsalpaava kauneus ja täysi sokeus omille avuille. Molemmat päähenkilöt ovat täysin tietämättömiä omista kehoistaan ja mielistään – ja fiksulle lukijalle se on kidutusta. Edwardissa minua vaivasi myös tietynlainen naiivius ja hahmon epäaitous. Miksi yli 100-vuotias vampyyri käyttäytyy edelleen kuin 17-vuotias? Kirjailija John Green on kuvannut tätä ongelmaa eräässä haastattelussa hyvin: ”I wanted a stronger, more defined Bella and I wanted an Edward who hadn’t been around for a century. I find it very problematic that you have a century to accrue experience of life and then you seduce a teenager.”

Palataanpa sitten vielä hetkeksi kirjoista tehtyjen elokuvien pariin. Olen nähnyt juuri Houkutuksesta tehdyn elokuvan monia kertoja – jopa niin monia, että osaan siitä vuorosanoja ulkoa. Omassa mielikuvituksessani tarinan hahmot eivät kuitenkaan näytä lainkaan Kristen Stewartilta tai Robert Pattinsonilta, Charlien talo tai Culleneiden koti eivät näytä elokuvissa nähdyiltä lavasteilta, eivätkä kirjan henkilöt ylipäätään ole minulle sama asia kuin elokuviin luodut hahmot. Minun päässäni Bella ei vastaa ollenkaan Kristen Stewartin esittämää Bellaa, eikä Edward muistuta edes etäisesti Robert Pattinsonia.

Kirjan alussa taistelinkin päässäni sen kanssa, millaisina hahmot kuvittelen. Elokuvien kuvasto yritti tunkea läpi jokaiselta sivulta, kunnes aktiivisesti päätin ajatella hahmoja, tapahtumia ja paikkoja niin kuin olin ne teini-ikäisenä ajatellut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä helpompi oli unohtaa elokuvissa näkemäni asiat ja keskittyä asioihin, jotka olin luonut omassa mielikuvituksessani. Kirjan loppupuolella kuitenkin tajusin, että koko Culleneiden perhe Edwardia lukuunottamatta oli mielessäni juuri elokuvien näyttelijöiden näköisinä. Hämmentävintä oli se, ettei se kiusannut minua juuri lainkaan. Itseasiassa lähes kaikki muut hahmot olivat mielessäni näyttelijöiden kautta, paitsi Bella ja Edward. Kenties siksi, että olin teininä luonut juuri heistä vahvimmat mielikuvat ja lopulta Kristen Stewart ja Robert Pattinson olivat suurimmassa ristiriidassa niiden mielikuvien kanssa.

Vaikka Houkutuksessa on ehdottomasti ongelmansa, en voi sanoa ettenkö olisi edes hieman nauttinut kirjan lukemisesta tälläkin kertaa. Tarina on melodramaattisuudessaan hellyttävä ja ymmärrän, miksi se on teini-ikäisenä kiehtonut minua ja tuhansia muita lukijoita. Se kuvaa osuvasti sitä, millaista on ihastua ja rakastua nuorena, millaista vuoristorataa tunteet jylistävät ja miten koko elämä tuntuu pyörivän vain sen yhden tietyn ihmisen ympärillä. Se muistutti minua siitä, millaista oli olla teini – ja teki minut erittäin onnelliseksi, kun tajusin, että on vielä ihanampaa olla aikuinen.

allekirjoitusminna

p.s. Tässä vielä lisäluettavaa, jos Twilight-kritiikki kiinnostaa.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Luin teinisuosikkini Twilightin uudestaan aikuisena ja voi pojat, se oli silmiä avaavaa

  1. annieveliinan sanoo:

    Tää oli mielenkiintoinen! Nyökyttelin vaan täällä lukiessani tätä 😀 En oo ite lukenut noita kirjoja tälleen ”aikuisena”, joten sen puolesta en osaa kommentoida, mutta enpä mäkään silloin nuorena huomannut mitään henkistä tai fyysistä väkivaltaa.. Ehdottomasti oon aina ollut Edwardin tiimissä ja jopa silloin junnuna löysin poikaystävän, valintaperusteena se, että hän muistutti vampyyria mielestäni :—D Hän oli aivan ihana tyyppi, vaikka valintakriteereihin kuuluikin tällainen kyseenalainen vampyyriosio… JA ne elokuvat oli kyllä niin umpisurkeita, että huh. Ne ei vastannut näyttelijöiden, suoritusten eikä tunteidensa puolesta yhtään sitä, millaisen mielikuvan olin rakentanut kirjoista. Pitäisi ehkä lukea nuo kirjat uudestaan, sen verran mielenkiintoinen oli tämä sun teksti!

    Tykkää

    • Minna Markkanen sanoo:

      Haha kiitos! Jos kerran nyökyttelit niin ehkä onnistuin sitten tekstin kanssa edes jotenkin. Ja oon kyllä samaa mieltä elokuvista, ne oli kirjoihin verrattuna surkeita.

      Tuu ihmeessä kommentoimaan tai laita vaikka somessa viestiä, jos päädyt lukemaan kirjoja uudestaan! Niistä ois kivaa jutella vielä lisää 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s